Retrostelussa Zelda II: The Adventure of Link – kuka tilasikaan Zelda-tasohyppelyn?

Lehtonen nappasi retrosteluun sen Linkin erikoisimman seikkailun. Tule mukaan fiilistelemään!

20.4.2019 09:19

The Legend of Zelda -pelisarjaa on vuosien varrella syytetty turhasta kaavamaisuudesta, mikä on kyllä osittain ihan aiheellistakin. Toisaalta samalla pelisarja on kyllä myös kokeillut rohkeitakin ideoita jo heti toisesta osastaan lähtien.

Harva olisi nimittäin vuonna 1988 odottanut, että megasuositun The Legend of Zelda -pelin seuraaja olisi sivusta päin kuvattu tasoloikka, jossa lainailtiin ideoita edeltäjästä, sekä Japanissa aikanaan suosituista muista pelisarjoista.

Zelda II: The Adventure of Link onkin arvostetun pelisarjan musta lammas, ja helppo valinta listan viimeiseksi, kun sarjan pelejä pistetään paremmuusjärjestykseen.

Alkukeväästä Nintendo Switchin ilmaispelivalikoimaankin lisätty Zelda II on erikoinen tapaus, jota itse Shigeru Miyamotokin pitää hieman epäonnistuneena teoksena. Ristiriitainen maine on ihan ansaittu, sillä peli todellakin erottuu muista sarjansa julkaisuista, eikä aina positiivisesti. Peruselementit ovat toki tuttuja: pelaaja on vihreänuttuinen Link, jonka tehtävänä on pelastaa valtakunta ja Zelda-prinsessa koluamalla läpi luolastoja ja keräämällä niistä esineitä, jotka helpottavat tai suorastaan tekevät mahdolliseksi tarinassa etenemisen. Mutta siihen ne yhtäläisyydet sitten suunnilleen loppuvatkin.

Zelda II: The Adventure of Link

Jo se, että pelattavuus on sivusta kuvattua tasoloikkaa yhdistettynä nopeatempoiseen ja todella haastavaan taisteluun riittää tuuppaamaan kauemmas ison osan sarjan faneista. Myös se, että Link ei kehity vahvemmaksi keräämällä hirveästi uusia kykyjä ja aseita, vaan kokemustasoja, on hyvin eriskummallista pelisarjassa. Tietyt hirviöt jakavat kuollessaan muutamia kokemuspisteitä, joita tarpeeksi kerättyään saa tehdä valinnan: haluaako lisää kestopisteitä, taikapisteitä vai hyökkäystehoa.

Niitä kaikkia tarvitaan, sillä Zelda II on turhauttavan vaikea peli. Se on täynnä kerrasta poikki -kuolemia, ja koska pelaajalla on vain rajattu määrä elämiä, niillä on myös oikeasti merkitystä. Taistelu ei myöskään ole varsinaisesti huikeaa. Kontrollit ovat hyvin rajoittuneet: Link osaa hypätä ja kyykistyä, sekä lyödä miekallaan. Niinpä esimerkiksi hirviöiden iskujen torjunta hoidetaan joko seisomalla tai kyykistymällä. Usein hirviöt ovat kuitenkin niin nopeita, että omissa kolisee väistämättä ja tiheään, ja harvat kestopisteet hupenevat nopeasti. Ei auta: Dark Soulsin hengessä on vain opeteltava pelaamaan.

Zelda II:n kenties paras ominaisuus on se, että se tuntuu eeppiseltä seikkailulta. Tarinan alkaessa pelaaja heitetään pihalle ikiuntaan uinuvan Zeldan temppelistä. Mihin sitten mennään? Sen saa itse päättää. Kartta on suuri ja sisältää kyliä, metsiä, luolastoja ja niin hirmuisesti salaisuuksia, että tätä juttua varten pelatessanikin löysin vielä muutamia kätkettyjä paikkoja, joiden olemassaolosta en tiennytkään. Kaikki tuntuu suuremmalta, vaikeammalta ja tavallaan myös kiehtovammalta kuin sarjan ensimmäisessä osassa. Tämän voi huomata myös konkreettisesti, sillä koko ensimmäisen pelin kartta on jemmattu pieneksi osaksi uutta pelimaailmaa. Toki vähän yksinkertaistettuna, mutta viesti on selvä: katsokaa, miten suuri tämä toinen seikkailu onkaan!

En silti yritä väittää, että Zelda II on mitenkään erinomainen peli. Se ei oikeastaan ole välttämättä edes hyvä peli. Vaikka olen itse tahkonnut läpi sarjan kaikki pelit useita kertoja, Zelda II jää jotenkin hyllyyn pölyttymään, mikä kertonee jo paljon omasta suhtautumisestani siihen. Eikä Miyamoto ole väärässä sanoessaan, että kehitystiimi olisi voinut tehdä pelin suhteen enemmänkin. Mutta silti… jos lähdetään puhumaan rohkeista suunnanmuutoksista ja kokeiluista, Zelda II nousee helposti mieleen esimerkkinä ja tienraivaajana, jonka varjossa Wind Wakerin sarjakuvagrafiikat tai Breath of the Wildin avoimen maailman seikkailu ovat ehkä olleet helpompia ideoita myydä päättäjille.

Lisää luettavaa