Nykyperspektiivistä on vaikea muistaa aikaa, jolloin tappelupelit eivät olleet merkittävä osa pelaamisen maailmaa. Olisi perusteltua väittää, että genrellä menee nykyään historiallisen hyvin, kun sekä suuria että pienempiä pelejä virtaa myös länsimaihin jatkuvalla syötöllä. Lisäksi EVOn kaltaiset tapahtumat ovat nostaneet kilpailuhenkisen tappelupelaamisen myös suuremman yleisön tietoisuuteen.
Yhtä perusteltua olisi väittää, että tämä kaikki alkoi vuonna 1991, kun japanilainen Capcom julkaisi Street Fighter II: The World Warrior –kolikkopelinsä.
Kuten nokkelimmat ehkä siitä nimessä kummittelevasta kakkosesta arvasivat, Street Fighter II ei ole suinkaan maailman, Capcomin tai edes sarjansa ensimmäinen tappelupeli. Tästä huolimatta Street Fighter II on modernin tappelupelaamisen ensimmäinen esi-isä, sillä vaikka jos jonkinlaisia mätkintäpelejä on pelattu Atari 2600:n ajoista saakka, Street Fighter II oli ensimmäinen moderni tappelupeli.
Street Fighter II:n suuriin innovaatioihin kuuluivat kuuden lyönti- ja potkunapin ohella sellaiset nykyään pakolliset ominaisuudet kuin erikoisliikkeet, liikeyhdistelmät, omilla liikevalikoimillaan varustetut hahmot sekä kaksinpeli. Suuri osa innovaatioista oli teknisen kehityksen ansiota. Aiemmissa tappelupeleissä joystickin liikkeitä ja nappien painalluksia yhdistelevät erikoisliikkeet eivät esimerkiksi olleet luotettavasti mahdollisia, koska alkuaikojen kolikkopelirauta ei pystynyt lukemaan yhtäaikaisia tai nopeita liikkeitä tarpeeksi luotettavasti.
Se todellinen superhoukutin oli kuitenkin kaksinpeli. Pelaajat saivat vapaasti valita kahdeksasta hahmosta, joista jokaisella oli oma pelityylinsä ja omat liikkeensä. Capcomin kehittäjät upottivat hahmovalikoimaan todella paljon luovuutta, sillä kyse ei ollut vain siitä että samojen ohjausliikkeiden tekeminen tuotti erilaisia liikkeitä, vaan sen verran paljon suuremmista eroista, että eri hahmot pystyi erottelemaan omiin luokituksiinsa. Guilen pelityyliä kuvaileva termi ”charge character” esimerkiksi elää vielä nykypäivänäkin yhtenä tappelupelien hahmovalikoimien arkkityypeistä.
Syvällisen pelattavuuden ja kaksinpelin houkuttelemina pelaajat parveilivat Street Fighter II -kabinettien luona kuin heinäsirkkalaumat. Sekä Capcom että pelihalleja pyörittävät yritykset yllättyivät suosiosta, sillä kolikkopelibisnes oli tehnyt tasaista mahalaskua jo usean vuoden ajan. Yllättäen kävijöitä ja kysyntää riitti enemmän kuin kapasiteettia tuottaa uusia Street Fighter II -kabinetteja. Yleisen käsityksen mukaan Street Fighter II olikin merkittävä tekijä kolikkopelihallien suosion uudessa nousussa ja pelihallien toisen kultaisen aikakauden sisäänajamisessa.
Suosio poiki tietenkin lukemattomia kopioita. Osa niistä, kuten Mortal Kombat, oli paikkansa arvoisia ja muutama Street Fighter II:n kilpailijana alkunsa saanut sarja elää edelleen. Useimmat kopioista olivat kuitenkin täyttä tuubaa, ja olisi joskus hauska palata tutustumaan niihin huonoimpiin ja härskeimpiin Street Fighter -klooneihin oman retrostelun myötä.
Ajan hengelle uskollisesti Street Fighter II tietenkin käännettiin myös kaikille mahdollisille kotipelikoneille. Koska 90-luvun kotitietokoneet olivat teknisesti pari kadunmittaa peliautomaatteja jäljessä, suuri osa versioista oli kauniisti sanoen kakkia. Super Nintendon fanit pääsivät nauttimaan toimivasta ja uskollisesta käännöksestä, mutta muille jäi käteen tyhjä arpa. Voin vain kuvitella, miten paljon esimerkiksi Commodore 64 -version ostajia otti pannuun, kun noin 40 euron ostoksellaan sai nykivän ja pätkivän paskeen, jonka pelattavuus oli myös aivan hanurista: ei Commodore 64:n joystickin yhdellä napilla ihan kuuhun päästä, kun pitäisi kopioida kuutta nappia ja joystickiä hyödyntävää pelattavuutta.
Street Fighter II poiki myös paljon oheismediaa. Viralliset anime-sarjat ja manga-sarjakuvat saivat kilpailua myös Hollywoodin suunnasta legendaarisen surkean Street Fighter -elokuvan myötä. Se jäi muistoihin lähinnä Raul Julian viimeisenä roolina, ja tiettävästi ennenaikaista kuolemaansa lähestyvä mies lähti elokuvaan mukaan vain, koska hänen lapsensa olivat Street Fighter -faneja.
Nykyään Street Fighter II on lähinnä kiinnostava kuriositeetti, sillä sarjan myöhempiin peleihin verrattuna se on kovin alkeellinen. Moni sen hahmoista tuntuu vielä kovin keskeneräisiltä ja kankeilta, koska vasta parannellut myöhäisemmät versiot ja jatko-osat lisäsivät näille uusia liikkeitä ja kykyjä, joita ne tarvitsivat ollakseen todella kilpailukykyisiä. Street Fighter II -nälkäisten kannattaa siis suunnata katseensa Street Fighter II Turbon tai Super Street Fighter II:n suuntaan.