Starwing eli Star Fox
1990-luvun alkuvuosina pelaamisen maailmassa alkoivat puhaltaa uudet, kolmiuloitteiset tuulet. Perinteiset konsolipelit olivat olleet lähes yksinomaan kaksiuloitteisia, mikä ei ole sinänsä ihme. Vaikka pehmeästi liikkuvan kaksiuloitteisen pelin tekeminenkin oli aikanaan haastavaa, 3D-pelit vaativat paljon järeämpää ja aivan erilaista matematiikkaa.
Niin uskomattomalta kuin se nykyään tuntuukin, tämä vektorimatematiikka oli monille konsoleille ja tietokoneille äärimmäisen vaikeaa, joskus jopa kirjaimellisesti mahdotonta. Toisaalta vektoripohjaiset pelit olivat äärimmäisen houkuttelevia. Siinä missä perinteiset 2D-pelit vaativat, että graafikot piirtävät jokaiselle pelihahmolle kymmeniä, ellei satoja, animaatioruutuja, 3D-peleissä pelihahmojen mallit pystyi animoimaan tekemään miltei mitä vain. Tämähän tarkoittaa käytännössä hirmuisia säästöjä sen lisäksi, että uusia kokemuksia himoitsevalle pelikansalle pystyttiin tarjoilemaan jotain aivan uudenlaista!
Sekä Nintendo että Sega alkoivat visioimaan tahoillaan eri tapoja tuoda 3D-pelit silloisille huippukonsoleilleen, Megadrivelle ja Super Nintendolle. Segan ratkaisu oli lopulta erillinen fyysinen lisälaite, joka lyötiin kiinni Megadriveen hoitamaan vektorimatematiikkaa ja laajentamaan konsolin kykyjä. Nintendo valitsi hieman eri tavan, ja löi vektorimatematiikkaan tarkoitetun Super FX -piirin suoraan jokaisen vektoripelin piirilevylle.
Lopulta molemmat lähestymistavat olivat floppeja. Uuden konsolin hintainen 32X ei houkuttanut pelaajia, kun uusi konsolisukupolvi oli jo lähestymässä. Super FX -piirit taas olivat kalliita, joten ne nostivat jo ennestään hintavien Super Nintendo -pelien valmistuskustannuksia. Kaiken kunniaksi piirien teho oli lopulta rajoittunut, joten lisäkustannukset eivät tuoneet edes hirmuisen vaikuttavia lopputuloksia.
Mutta tuottivat ne jotain hyvääkin: Star Foxin, joka julkaistiin täkäläisillä markkinoilla nimellä Starwing.
Vuonna 1993 julkaistu Star Fox on kiistatta Super FX -matematiikkapiirin paras ja merkittävin lahja pelaamisen maailmalle. Vaikka pc-pelurit olivat toki nauttineet 3D-peleistä jo jokusen vuoden ajan, konsolien puolella vektorigrafiikan avulla toteutettu avaruusräiskintäpeli oli jotain aivan uutta. Niin uutta, että se sai kollegat rapakon takana sekoamaan täysin. Entertainment Weeklyn toimittaja mainosti, että ”Star Fox pyörii niin nopeasti, että se on käytännössä keinotodellisuutta”, mikä ei toki ole lähelläkään totuutta. Toisaalta, kun muistaa 1990-luvun alkuvuosien VR-yritykset…
Oikeasti Star Fox pyörii sangen kehnosti. Pelin resoluutio on matala ja pelimaailman esineet hyvin yksinkertaisia. Avaruusalukset koostuvat vain muutamista kolmioista, maasto on tasaista pannukakkua ja niin edelleen – mutta ruudunpäivitys on silti yksinumeroisilla luvuilla. Tämä voisi normaalisti olla fataali ongelma, mutta Star Fox on suunniteltu tämä rajoitus mielessä. Täysin vapaan lentelyn sijaan peli on ennakkoon purkitettua tunnelilentelyä, jossa pelaajan vastuulla on väistellä eteen tulevia esteitä ja ammuskella vihollisia hyvin anteliaan tähtäysavustuksen tukemana.
Tarjolla on kolme eri pelireittiä, jotka vievät kukin pelaajan kuudelle eri tasolle, joissa voidaan vaikka tuhota vihollisten suuria pääaluksia lentämällä kuin Kuolontähdellä konsanaan. Vaihtoehtoisille reiteille on käyttöä, sillä yhden reitin pelaa läpi noin puolessa tunnissa. Kun muistetaan, että Super Nintendon pelit maksoivat noin 100 euroa (joskin toki markkoina), rahoilleen ei saa ainakaan pituuden puolesta hirmuisesti vastinetta. Kentät eivät kuitenkaan ole aivan kertakäyttöviihdettä, sillä niihin on jemmattu myös kohtalaisesti salaisuuksia ja kätkettyjä juttua, joiden löytäminen vaatii hieman tavallista rohkeampaa lentelyä.
Pelaaja ei ole avaruudessa myöskään yksin, sillä tähtiketun kavereina on kolme siipimiestä, jotka vuorollaan ponnahtavat mukaan vihollislauma perässään. Jos vihut onnistuu häätämään kavereiden kimpusta, nämä jäävät hetkeksi antamaan tulitukea. Jos taas ei, kaveri on loppupelin ajan vainaa.
Tämä nintendomainen charmi kantaakin pelin pitkälle ja on varmasti merkittävä syy sille, miksi Star Fox on yhä arvostettu pelisarja siinä missä Vortexia tai Stunt Car FX:ää monikaan ei edes muista. ”Okei, peli pyörii noin 10 FPS:n nopeudella ja ruudulle saadaan kerrallaan 20 polygonia. Miten tästä tehdään hauska pelikokemus” on kysymys, jonka edessä moni pelisuunnittelija nostaisi ihan syystä kätensä pystyyn, mutta Nintendon porukka keksi siihen ratkaisun, ja nostan sen johdosta heille hattua.
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä joka lauantai Pelaaja.fissä. Ehdota kommenteissa, mitä seuraavaksi pitäisi napata retrosteluun!