Phantasmagoria
Sierra On-line ja Roberta Williams nousivat pelaavan maailman tietoisuuteen jo 1980-luvulla, jolloin firman perustajiin kuulunut Williams käytännössä keksi graafiset seikkailupelit. Tämän jälkeen niitä puskettiin ulos hillittömällä tahdilla miljoonatason myyntien kera.
Tämä ei kuitenkaan riittänyt Williamsille eikä Sierralle. He halusivat enemmän. He halusivat tehdä jotain vakavaa. Jotain oikeaa. Taidetta. Aikuisille tarkoitettua sisältöä, joka käsittelisi vakavia aiheita. Vuosien projekti maksoi miljoonia, työllisti yli kaksisataa kehittäjää ja sen tuottamista varten Sierran täytyi rakentaa oma TV-studio.
Valitettavasti tuloksena ei ollut taidetta, vaan jotain aivan muuta. Tuloksena oli Phantasmagoria.
Sitä ei käy kiistäminen, että Phantasmagoria on valtavan kunnianhimoinen projekti. Williams halusi tehdä todellisen interaktiivisen elokuvan, jossa Hollywood-spektaakkelin näköinen peli kertoisi tarinan psykologisesta ja seksuaalisesta kauhusta. Nykyään kaikki varmasti saavat väristyksiä jo interaktiivinen elokuva -termistä, mutta 1990-luvun hulluina vuosina monet pelinkehittäjät kuvittelivat ihan vakavissaan, että pelit ja elokuvat voisi hyvin puristaa yhteen, jolloin tuloksena olisi genrejen rajoja rikkovia mestariteoksia.
Oikeastihan kokonaisuus ei toiminut lainkaan, sillä idea on rakenteiltaan mätä. Vaikka elokuvat ja pelit ovat toki molemmat visuaalisia medioita, siihen ne yhtäläisyydet sitten loppuvatkin. Se, mikä toimii peleissä, ei toimi elokuvissa ja päinvastoin. Niinpä tuloksena oli käytännössä aina todella noloja räpellyksiä, joiden pelattavuus oli luokatonta ja se elokuvallinen sisältö olisi saanut harrastelijateatterin porukatkin punastelemaan nolostuksesta.
Phantasmagoria pärjäsi paremmin kuin useimmat, sillä se ei ole pelinä mikään täysi pannukakku. Mutta ei sekään yllä kuin korkeintaan keskinkertaisen seikkailupelin tasolle, ja se elokuvallinen puoli… voi pojat. Peli kertoo tarinan pariskunnasta, joka jollakin keinolla on onnistunut ostamaan aloittelevan kirjailijan ja valokuvaajan palkoilla todellisen linnan jostain Yhdysvaltojen koilisrannikolta. Syy halpaan hintaan voi olla se, että talossa kummittelee sen rakentaneen sadistisen taikurin henki, joka riivaa pariskunnan miespuoliskon ja alkaa vainoamaan pelin päähenkilöä.
Koko peli on kuvattu niin kutsutun greenscreenin edessä ja tämän jälkeen näyttelijät on upotettu Sierran taitelijoiden tekemiin 3D-taustoihin. Koska kyse on 90-luvun alkupuoliskon pelistä, jälki ei ole kovin kaunista. Taustat ovat aika kaukana fotorealistisesta ja lisäksi näyttelijöillä on selvästi ollut hyvin vaikeaa yrittäessään kuvitella tyhjän ja vihreän huoneen olevankin vaikka romahtava kartano tai sadistisen taikurin kidutuskone. Niinpä myöskään se tarinallinen puoli ei toimi mitenkään hirveän hyvin, vaikka kaikki ovatkin varmasti yrittäneet parastaan.
Phantasmagoria oli ongelmistaan huolimatta myyntimenestys, sillä sen 12 miljoonan taalan tuotot riittivät kattamaan kehityskustannukset pariinkin kertaan. Kaikki huomio ei kuitenkaan ollut positiivista, sillä pelaajat ja peliarvostelijat olivat yleisesti pettyneitä lopputuloksen laatuun. Valtavirran lehdistö ja Yhdysvaltojen hallitus taas vetivät ämpärillisen herneitä neniinsä, koska ”lapsille tarkoitetussa” videopelissä oli seksiä, väkivaltaa, seksuaalista väkivaltaa ja saatanallista menoa.
Jälleen kerran tahtia ei hidastanut pätkääkään pelin kannessa komeileva ikäraja 18+, vaan monet valtakunnalliset kauppaketjut kieltäytyivät myymästä sitä alkuunkaan. Sierran ja Roberta Williamsin kunniaksi on todettava, että he hoitivat oman puolensa asiallisesti. Williams yritti selittää lehdistön edessä, että pelien maailmassa täytyy olla tilaa myös aikuisille suunnatuille peleille, joita pitäisi Super Marioiden sijaan rinnastaa vaikkapa aikuisille suunnattuihin elokuviin tai kirjoihin. Jokainen voi itse arvailla, miten hyvin järkipuhe hysteriaa hillitsi.
Ei siis mikään maailman positiivisin kokemus oikein kenellekään, mutta omalla tavallaan Phantasmagoria on silti pelaamisen merkkipaalu. Se on keskeinen teos ajalta, jolloin seikkailupelien maailma tavallaan haarautui kahtia. Siinä missä Lucasfilm jatkoi sillä perinteisemmällä tiellä, moni muu yritti hypätä interaktiivisten elokuvien kelkkaan, usein huonoin tuloksin. Mutta toisaalta, olisimmeko ilman näitä kokeiluja saaneet vaikkapa Until Dawnin tai Telltalen seikkailupelien kaltaisia interaktiivisia tarinoita koettavaksemme?
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä joka lauantai Pelaaja.fissä. Ehdota kommenteissa, mitä seuraavaksi pitäisi napata retrosteluun.