90-luku oli myös videopelien osalta villiä aikaa. Pelibisnes kasvoi 80-luvun romahduksen jälkeen taas vauhdilla ja lukemattomat yrittäjät halusivat päästä puraisemaan palasen jatkuvasti paisuvasta kakusta. Pelien kehittäminen on hidasta ja kallista puuhaa, joten monet firmat ostivat oikeuksia myydä japanilaisia pelejä länsimaisilla markkinoilla. Kun monet näistä peleistä olivat niin yksinkertaisia, ettei niissä ollut yhteensä sivunkaan vertaa käännettävää tekstiä, homma tuntuu paperilla aika kannattavalta, vai mitä?
Mutta mikä eteen, kun jonkun pitäisi keksiä myyvä koukku sille vuoden 500. miltei identtiselle räiskintäpelille? Millä ihmeen ilveellä sen saa erottumaan massasta ja nappaamaan asiakkaiden huomion? Tämä oli ongelma, joka Matt Gussin ja Keith Campbellin, kahden mainosmiehen, piti ratkaista.
Kyseinen peli oli Phalanx, Kemcon kehittämä sivuttain vierivä räiskintäpeli, jossa ei rehellisesti sanoen ole oikein mitään hehkuttamisen arvoista. Se ei ole huono peli, mutta vuonna 1991 julkaistiin aivan älytön määrä miltei identtisiä sivuttain vieriviä räiskintäpelejä, joten kuka jaksaa innostua jälleen yhdestä sellaisesta, varsinkaan kun kukaan ei ollut valmis pistämään tusinapelin tueksi kunnollista markkinointibudjettia?
Ratkaisu oli kieltämättä aika ikimuistoinen: Guss ja Campbell löivät pelin kanteen banjoa soittavan vanhan ukkelin, jonka taustalla lentää pikkuruinen pelin avaruusalus. Ei, banjoa soittavalla äijällä ei ole mitään tekemistä pelin kanssa, mutta se on koko jutun pointti: Phalanx erottuu heti kilpailijoistaan. Katsoja huomaa varmasti banjoukkelin ja pysähtyy ihmettelemään itsekin samaa kysymystä. Miksi? Miten? Mikä hiton peli tämä oikein on?
Muistan itsekin vielä elävästi, kun Phalanx saapui meidän paikalliseen pelikauppaamme. Bongasimme itsekin kavereiden kanssa pelin hyllystä ja se sieppasi huomiomme saman tien. Tätä peliä on pakko päästä testaamaan! Toki nopea testaus paljasti, että Phalanxissa ei todellakaan ollut mitään noin 100 euron arvoista, mutta jos olisimme asioineet jossain suuressa amerikkalaisessa marketissa, jossa pelejä ei ollut mahdollista kokeilla ennen ostosta, mainos olisi voinut tehdä tehtävänsä.
Tässä sitä sitten ollaan. Kehitystiimi teki pelin, jota tuskin kukaan muisti enää edes vuoden päästä sen julkaisusta ja tämä olisi todennäköisesti ollut koko projektin kohtalo ilman kahden mainostyypin rohkeaa päätöstä lähteä kansikuvansa kanssa käymättömille korpimaille: peli unohtui, mutta kansi muistetaan edelleen ja kaivetaan esiin jokaiseen ”historian oudoimmat pelikannet” -juttuun.
Peukkua siis mainostyypeille, mutta myös osanottoni kaikille niille, jotka lankesivat oudon banjoäijän ansaan ja ostivat Phalanxin.
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä joka lauantai Pelaaja.fissä. Ehdota kommenteissa, mitä seuraavaksi pitäisi napata retrosteluun.