Kauan ennen kuin ensimmäisen persoonan räiskintäpelit olivat edes pilke John Carmackin ja John Romeron silmäkulmissa, 80-luvun pelaajat räiskivät jo ensimmäisessä persoonassa urakalla. Duck Huntin tapaiset varhaiset valopistoolipelit olivat antaneet pelaajien jo kokeilla rauhallista ja hillittyä paukuttelua, mutta vuonna 1987 alkoikin sitten kunnon tykitys.

Silloin julkaistiin Taiton kehittämä Operation Wolf, joka oli hieman erilainen valopistoolipeli. Siinä ei räiskitty mitään savikiekkoja, vaan juostiin pitkin viidakkoa lanaamassa kumoon satoja terroristeja ja pelastamassa näiden panttivankeja. Niin – ja koska kyse oli kolikkopelistä, tämä kaikki tehtiin oikean, fyysisen, Uzi-konepistoolin avulla.

1980-luku oli hullua aikaa.

Operation Wolf oli todellakin melkoinen vallankumous räiskintäpelien maailmassa. Se uskalsi esittää kysymyksen ”mitä jos räiskintäpeleissä olisi vauhtia, räjähdyksiä ja toimintaelokuvista tuttua meininkiä?”, mikä tuntuu jälkikäteen maailman itsestäänselvimmältä idealta. Onkin hämmentävää, että kukaan ei ollut aiemmin keksinyt samaa ideaa, joskin on toki täysin mahdollista, että idea oli jo tullut mieleen, mutta tyssännyt siihen vaiheeseen, kun joku bisnestyyppi näki suunnitelmat.

Todennäköisesti viimeistään ”rakennetaan iso, fyysinen kolikkopelilaite, jonka etuosaan on pultattu 1:1-kopio Uzi-konepistoolista, joka potkii ampuessa”-rivi ja sen hintalappu aiheuttivat vähintään hieman huimausta. Juuri tämä oli kuitenkin se juttu, joka teki Operation Wolfista niin huikean pelikokemuksen.

1980-luvun suurten toimintaleffojen myötä kasvanut sukupolvi pääsi vihdoin kokemaan, millaista olisi olla itse Rambon tai John Matrixin roolissa lanaamassa kumoon loputtomia terroristilaumoja realistisen Uzin varressa, miltei fotorealistisen – hei, 1980-luvulla ”fotorealismi” oli vähän liukuva käsite – pelin ääressä.

Koska kyseessä oli kolikkopeli, jonka oli tarkoitus tuottaa ne todennäköisesti sangen korkeat valmistuskulut takaisin korkojen kera, vaikeustaso oli tietenkin hilattu naurettavan korkealle. Ruudun vieriessä automaattisesti vasemmalta oikealle ruudulle ilmestyy joka suunnasta vihollisia, jotka paukuttavat myös menemään sarjatulella. Ammuksia ja kestopisteitä ei tietenkään saa kenttien välissä takaisin, joten koko peli on selvästi suunniteltu sen idean varaan, että pelaajat kuolevat usein, pistävät sen jälkeen uusia kolikoita koneeseen ja saavat näin yrittää uudelleen. Kieroa menoa!

Kuten kaikki muutkin suuret kolikkopelihitit, myös Operation Wolf käännettiin suunnilleen kaikille mahdollisille kotitietokoneille. Nokkelimmat huomasivat ehkä jo pienen ongelman. Jos alkuperäistä peliä pelattiin kerran pelikabinetin eteen kiinnitetyn, fyysisen Uzin avulla, niin millä ihmeellä sitä kotiversiota pelattiin? Ei ainakaan fyysisellä Uzilla!

Todellinen vastaus riippuu tietenkin alustasta. Vaikka esimerkiksi Commodore 64:llekin julkaistiin hiiri, juuri kukaan ei ikinä ostanut sellaista, eikä sille myöskään ollut hirveän laajaa pelitukea. Niinpä Commodore 64:n omistajat pelasivat Operation Wolfia ilotikun avulla. Reteämpien koneiden omistajat pääsivät pelaamaan hiiren avulla, mutta vaikka hiiriohjaus olikin monta kertaa sujuvampi kuin ilotikulla tähtäily, valtaosa pelihallikokemuksen hohdosta hävisi sen fyysisen Uzin mukana.

Kotiversion ostajia odotti tietenkin myös toinen ikävä yllätys: Operation Wolf ei ollut kovin pitkä peli. Oheisessa videossa pelaan sen itse läpi noin 15 minuutissa, ja vaikka laskisimme pelin puolelle yhtälöä opetteluun menevän ajan ja muita pitkittäviä tekijöitä, läpipeluuseen tuskin meni silti iltaa tai paria kauemmin aikaa, eikä sen jälkeen tarjolla ollut hirveästi uusintapeluuarvoa. Tämä oli se todellisuus, jossa me 1980-luvun loppuvuosien pelaajat elimme. Kesän aikana vaivalla tienatut rahat upposivat pariin peliin, joista ei sitten irronnut iloa kuin hetkeksi. Ja sitten jotkut vielä ihmettelevät, miksi piratismi oli niin yleistä!

Operation Wolf oli mieletön hitti. Se sai pelaajilta ja arvostelijoilta todella lämpimän vastaanoton, takoen siinä sivussa runsain määrin rahaa. Taito julkaisi itse pelille vuonna 1988 jatko-osan, Operation Thunderboltin, jonka suurin myyntiargumentti oli, että se oli tällä kertaa kaksinpeli. Monet muut firmat tehtailivat siinä sivussa omia kopioitaan, joissa räiskittiin terroristien ohella vaikka avaruushirviöitä tai Terminator 2 –elokuvasta tuttuja tappajarobotteja.

Monet näistä myöhemmin julkaistuista peleistä olivat luonnollisesti parempia kuin Operation Wolf, sillä niinhän siinä välillä käy, kun pääsee jatkokehittämään jonkun toisen keksimää ideaa. Väittäisin, että vaikka Taiton oma Space Gun oli kaikin puolin parempi teos kuin Operation Wolf, mutta sitä ensimmäistä kertaa ei silti unohda ikinä.

Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä viikottain Pelaaja.fissä. Ehdota kommenteissa, mitä seuraavaksi pitäisi napata retrosteluun.

Lisää luettavaa