Jos Westwood Studiosia nykyään edes muistetaan, tiimi muistetaan yleisimmin yhdestä pelisarjasta: Command & Conquerista. Yhdessä Red Alert -sivupeliensä kanssa Command & Conquer oli tosiaikanaksuttelujen suurimpia vaikuttajia. Mutta ennen kuin firmasta tuli käytännössä pelkkä RTS-studio, Westwood teki myös muunlaisia pelejä. Mainioiden Eye of Beholder -roolipelien ohella Westwood kastoi varpaansa muutamaankin kertaan myös seikkailupelien lampeen.
Näistä nostan tällä kertaa esiin vuonna 1992 julkaistun The Legend of Kyrandia: Book Onen, joka on noteeraamisen arvoinen seikkailupeli muutamastakin syystä. Ensinnäkin se näyttää älyttömän hyvältä, mutta lisäksi se on myös aikaisekseen sangen erilainen peli.
Vuonna 1992 seikkailupelit olivat kotitietokoneiden maailmassa suuri juttu. Yrittäjiä riitti runsaasti, mutta markkinoiden kuninkaat olivat Sierra On-Line ja Lucasfilm Games. Sierra oli yksi koko peligenren luoneista julkaisijoista, ja vaikka firman pelit olivat usein kankeita ja suorastaan epäreiluja, ne myivät nimensä avulla. Lucasfilm Games taas tehtaili pelejä, jotka olivat oikeasti hauskoja pelata ja jotka eivät vain etsineet jatkuvasti tilaisuuksia niistää nenäänsä pelaajan päälle mahdollisimman kovalla volyymillä. Ei liene suurikaan salaisuus, kummalla puolella tätä jo unohdettua rintamalinjaa itse seison.
Westwoodin kehittämä The Legend of Kyrandia on pelinä selvästi Lucasfilm-koulukunnan peli, mutta vielä pari askelta pitemmälle. Ensinnäkin Kyrandia teki pelaajiin suuren vaikutuksen jo kuvakaappaustensa ansiosta, sillä se on aivan älyttömän kaunis peli. Westwoodilla oli listoillaan 90-luvun alkuvuosien parhaita 2D-pelitaiteilijoita, jotka loivat Kyrandiaa varten uskomattoman kaunista grafiikkaa. Veikkaan, että pelin introsta lainatut kuvakaappaukset pelaajan velho-isoisästä jo yksinään myivät useita kymmeniä tuhansia kopioita.
Kyrandia oli myös pelisuunnittelultaan hyvin kasuaali teos, joka oli miltei perinteisten seikkailupelien ja nykyään hyvin suosittujen kätketty esine -pelien välinaastossa. Sen käyttöliittymä on uskomattoman yksinkertainen: klikkaa juttuja hiiren vasemmalla napilla. Esineet raahataan suoraan pelimaailmasta ruudun alalaidassa olevaan inventaarioon, ja niitä käytetään raahaamalla ne sieltä kohde-esineen päälle. Näin suuri osa pelin ongelmista onkin hyvin simppeleitä. Kuvioita on pyritty mutkistamaan antamalla pelaajan täyttää inventaarionsa myös turhalla tauhkalla jos moista haluaa harrastaa, sekä heittämällä pelin keskivaiheille myös yksi pelihistorian karmeimmista kohtauksista.
Pelaaja ohjastaa nuorta Brandonia, jonka isoisä todellakin on yksi Kyrandian valtakuntaa suojelevista velhoista. Paha hovinarri Malcolm on pelin alussa paennut vankilastaan ja lähtenyt kostamaan kaikille hänet sinne vanginneille. Isoisä muuttuu kiveksi ja Kyrandia valtavalla vauhdilla kasvavaksi juhannuskokoksi. Tarttis tehrä jottain, ja vastuu on tietenkin pelaajan harteilla.
Kohtalaisen simppelin ja sujuvan intron aikana pelaajalle kerrotaan, mitä on tapahtumassa ja hänelle tehdään selväksi, että Malcolm voidaan pysäyttää, mutta se ei ole helppoa. Ja sitten pelaaja heitetään pimeään labyrinttiin, joka koostuu miltei identtisen näköisistä ruuduista ja rönsyilevistä poluista. Ulospääsyn löytäminen on hyvin haastavaa, sillä on usein vaikea edes hahmottaa, missä päin luolastoa on, koska jälleen, miltei kaikki huoneet näyttävät samalta. Tarkoituksella tietenkin. Luolastossa on myös pimeää ja jos sitä ei valaise, hirviöt syövät pelaajan. Ja valaisuesineitä on hyvin rajoitetusti. Veikkaankin, että jos se isoisän kuva myi kymmeniä tuhansia pelejä, niin labyrintti sai monet niistä lentämään spontaanisti ikkunasta pihalle.
Tämä on tietenkin ihan klassista pelin pitkittelyä. Tällaisen grafiikan luominen on ollut aikanaan valtavan kallista, joten sisältöä on pystytty tuottamaan vain rajatusti. Jotta kallis peli ei sitten menisi läpi parissa tunnissa, mukaan lyödään kohtaus, jota täytyy tahkota pitkään ja hartaasti, jotta tie eteenpäin vihdoin aukeaa.
The Legend of Kyrandiaa ei muistetakaan minään modernin seikkailupelaamisen suurimpana klassikkona. Se oli aikanaankin vain ihan hyvä peli, joka loisti uskomattoman komealla ulkoasullaan ja täysin puhutulla CD-ROM-versiollaan. Nämä olivat kovia myyntiargumentteja aikanaan!
Seikkailufanit odottivat aikanaan peleiltään kinkkisiä pähkinöitä, joiden ratkomiseen meni runsaasti aikaa, ja sellaisia Kyrandia ei juuri tarjonnut. Se oli kokonaisuutena hyvin helppo peli, mikä ei toki ole puhtaasti huono juttu. Hardcore-pelaajien rinnalla kun oli jo 90-luvulla myös kasuaalimpaa yleisöä, joka arvosti sujuvaa tarinankerrontaa, kaunista ulkoasua ja hardcore-pelaajille turhan helppoja pähkinöitä. Ei toki yhtä suurissa määrissä kuin nykyään, mistä johtuen Kyrandian myynnit jäivät vain kohtalaiselle tasolle. Vaikka luvut eivät olleetnkaan uskomattomia, ne saivat julkaisijan näyttämään vihreää valoa parillekin jatko-osalle.
Westwoodin myöhemmät vaiheet huomioiden olisi ehkä ollut parempi, jos he olisivat jääneet kohtalaisten hittien kehittäjiksi, mutta megasuosio nosti myöhemmin studion EA:n hankintalistalle ja … no, me kaikki tiedämme, miten se tarina lopulta päättyi.
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä viikottain Pelaaja.fissä. Ehdota kommenteissa, mitä seuraavaksi pitäisi napata retrosteluun.