The Elder Scolls II: Daggerfall (1996)
Useimmat meistä omistaa varmasti The Elder Scrolls -pelisarjan tuoreimman osan, Skyrimin. Monet meistä omistavat sen todennäköisesti useita kertoja, koska Skyrim-uudelleenjulkaisut tuntuvat muodostavan vähintään 50 prosentin osan Bethesdan vuosittaisista pelijulkaisuista, mutta hei, onhan se hyvä peli.
Jokin aika sitten palasimme ajassa muutamia vuosia taaksepäin tutustumaan siihen peliin, joka tutustutti suuren yleisön Elder Scrollsin riemuihin ja huomasimme, että käytettävyysongelmista huolimatta Morrowindissä oli paljon positiivistakin.
Koska ihmiset eivät lajina osaa koskaan jättää asioita sikseen, heitämme nyt varovaisuudella vesilintua ja väännämme aikakoneen diesel-moottorin ylikierroksille: palataan ajassa vielä taaksepäin pelaamaan sitä Elder Scrollsien vanhaa testamenttia, Daggerfallia!
Alkuun tunnustus: en pelannut Daggerfallia koskaan, kun se oli tuore peli. Se vaati aivan liikaa kämäiseltä 286-tietokoneeltani, jossa oli huisi 10 megahertsin – kyllä, megahertsin – prosessori. Niinpä fanittelin sitä vain lehtien kuvakaappausten ja arvostelujen muodossa. Niiden kautta koettuna Daggerfall vaikutti huikealta ja elämää suuremmalta peliltä, eivätkä lapsuuden kuvitelmat voi koskaan olla väärässä, joten edessämme on selvästi melkoinen pelikokemus.
10 minuuttia myöhemmin
Juu. Kokemus oli kyllä melkoinen, mutta ei ehkä aivan siihen suuntaan, johon olisin kuvitellut. Daggerfall sisältää kyllä paperilla pinon sellaisia ominaisuuksia, joita ihmiset voivat videopeleiltään kaivata. Se on roolipeli, jossa on vapaata hahmonkehitystä, tutkittavia luolastoja, kerättäviä aarteita ja selvittämistään odottavia mysteereitä. Kuvittelisin, että siinä on myös hirmuisesti sisältöä ja nähtävää, mutta en koskaan saa nähdä siitä kuin murto-osan, koska jo pelin ensimmäisestä luolastosta ulospääsy on matemaattisesti mahdotonta.
On korostettava, että pelasin Daggerfallia DOSBox-emulaattorin välityksellä, joten osa ongelmistani ei välttämättä vaivannut alkuperäisen pelin pelaajia. En usko, että esimerkiksi digitoidut äänet kuulostivat aikanaan siltä kuin niitä olisi soitettu kaiuttimen sijaan paholaisen peräreiästä. Voi olla, että myös taistelussa jokin bugasi, koska edes paatunein 1990-luvun alun pelinkehittäjä tuskin kuvitteli, että ”paina hiiren oikeaa nappia pohjaan ja heiluttele hiirtä eri suuntiin kuin jonkinlaisen kohtauksen kourissa” oli hyvää taistelusuunnittelua. Toisaalta 90-luku antoi meille myös interaktiiviset elokuvat, joten parempi ehkä olla vannomatta.
Mutta silti, Daggerfall on aika kamala peli. Se ilmestyi juuri siihen ikävään väliin, jolloin id Software oli vastikään keksinyt Quakella hyvät 3D-pelien kontrollit, eikä muu pelinkehityksen maailma ollut ehtinyt vielä kopioida perässä. Niinpä tarjolla on joko persoonalliset ”liiku nuolinäppäimillä ja liu’u sivuttain painamalla näppiksen eri laidoissa olevia shift-näppäimiä” -kontrollit, tai kauniisti sanoen kankeat hiiriohjaukset. Ihmismielelle sopivien näppäinkontrollien sijaan hahmon inventaario avataan F6-näppäimellä, loitsuja heitetään askelpalauttimella ja niin edelleen. Jo ajatuskin puistattaa!
Ongelmat eivät suinkaan lopu siihen, sillä myös pelisuunnittelu on hyvin lennokasta. Taistelut tuntuvat olevan täyttä nopanheittoa. Hups, varas osui ja vei yhdellä lyönnillä 90 prosenttia kestopisteistäni, tämäpä kivaa! Niitä ei saa myöskään palautettua, koska naapurikylässä on lepakko, jonka olemassaolo estää nukkumisen. Onnea matkaan!
Kokemani perusteella en siis voi hyvällä omallatunnolla suositella kenellekään Daggerfallin pelaamista. Mutta sitä voi kyllä yrittää arvostaa hieman kauempaa, ainakin varovasti ja osa-aikaisesti. Kuten ohimennen totesin, siinä on kyllä paljon niitä elementtejä, joita myöhemmät Elder Scrolls -pelit ovat hyödyntäneet paremmalla menestyksellä.
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä joka lauantai Pelaaja.fissä. Ehdota kommenteissa, mitä seuraavaksi pitäisi napata retrosteluun.
