Vuonna 1988 julkaistu NARC oli jättihitti. Suunnittelijaguru Eugene Jarvisin työstämä peli oli älyttömän väkivaltainen kokemus, jossa kaksi prätkäkypäriin sonnustautunutta poliisia lanasi kumoon tuhansia huumekauppiaita. Peli muistetaan myös siitä, että muiden kolikkopelin introtekstien ohella sen esittelymoodissa nähtiin myös se kuuluisa ”voittajat eivät käytä huumeita” -mainoslause.
Hirmuinen menestys pelihalleissa takasi sen, että myös kotipelurit saivat hieman myöhemmin omat NARC-käännöksensä miltei alustasta riippumatta. Mutta eivät kaikki. PC-pelaaminen oli tuolloin vielä sen verran pienen porukan hupia, että NARCia ei ikinä julkaistu PC:ille. Siinä missä normaalit pelaajat näkivät tässä vain harmillisen tilanteen, sopivan yrittelijähenkisellä mielialalla varustettu pelifirman pomo saattoi nähdä tilaisuuden: jos Williams ei itse julkaise NARCia PC:llä, niin me teemme oman NARCimme!
Tämä pelifirman pomo oli Bruce Carver, firma oli Access Software ja peli oli Crime Wave – NARC, josta oli aihe huomioiden ironisesti viilattu sarjanumerot pois. Ja jos voittajat eivät käyttäneet huumeita, niin he eivät myöskään ostaneet tätä peliä.
Access Software oli tehtaillut pelejä jo 1980-luvun alkuvuosista lähtien, mutta PC-kansan tietoisuuteen firma nousi 90-luvun vaihteen tienoilla. Vuonna 1989 julkaistu Mean Streets muistetaan (jos sitä yleensäkään muistetaan) pelidekkari Tex Murphyn ensiesiintymisenä. Tuon ajan Access Software -pelit keräsivät huomiota teknisellä toteutuksellaan. Niiden grafiikat oli digitoitu oikeista valokuvista ja näyttelijöistä, ja vaikka lopputulos ei toki objektiivisesti ollutkaan mitenkään huikea, se ainakin erottui massasta. Lisäksi firma hyödynsi innokkaasti niin kutsuttua Real Sound -tekniikkaa, jonka avulla normaalisti vain piippauksia toistavasta PC:n omasta sisäisestä kaiuttimesta pystyttiin toistamaan digitoitua ääntä. Se kuulosti aivan karmealta, mutta hei – digitoitua ääntä!
Näiden palkkien varaan on rakennettu myös Crime Wave, joka on niin härski NARC-kopio kuin olla voi. Pelaaja ohjastaa legendaarista rikoksenpysäyttäjää, joka on todennäköisesti pelin pääsuunnittelija aurinkolaseissa. Hirmuinen huumesyndikaatti on kaapannut presidentin tyttären ja aikoo tämän avulla kiristää presidentiltä… jotain. Peli ei tee sitä hirveän selväksi. Mutta superkyttämme aikoo pistää touhuun stopin lanaamalla kumoon tuhansia huumekauppiaita.
Crime Wave erottuu NARCista muutamalla tärkeällä tavalla. Näistä ensimmäinen on se, että siinä missä NARC oli hyvä ja viihdyttävä peli, Crime Wave ei ole. Kehitystiimin taidot eivät riittäneet tasapainottamaan peliä millään järkevällä tavalla. Pelaaja vaapustaa ankan lailla vasemmalta oikealle, koska vain kyykkykävelemällä voi ampua samalla kun liikkuu, mikä on hyvin oleellista, koska ruudulle virtaa vihollisia jatkuvana kongaletkana. Nämä ampuvat pelaajaa usein jo ruudun ulkopuolelta ja luodit ovat niin paljon nopeampia kuin hitaasti vaappuva kyttämme, ettei ammuksia voi edes teoriassa yrittää väistellä. Niinpä omissa kolisee aivan jatkuvasti, ja kehitystiimi on ratkaissut ongelman sillä perinteisellä ”helvetti vie, aika loppui eikä kukaan muistanut varmistaa, että peliä pystyy oikeasti pelaamaan”-keinolla, jakelemalla parannusesineitä ja lisäelämiä kuin liukuhihnalta.
Crime Waven pelaaminen on siis täyttä tuskaa, koska se on hyvin kankea ja rajoittunut räiskintäpeli. Sen melkein pelastava ominaisuus on se toinen erottava tekijä: sen uskomattoman amatöörimäinen toteutus. Access Softwaren tyyliin kenttien välissä nähdään oikeiden ihmisten esittämiä pieniä kohtauksia, jotka kuljettavat tarinaa eteenpäin. En käyttänyt tässä termiä ”näyttelijä”, koska kaikki pelissä nähtävät tyypit ovat aivan selvästi kehitystiimin jäseniä vappuasusteisiin puettuna. Ajan tyylille uskollisesti kaikki ylinäyttelevät aivan järkyttävästi, eikä hyvä maku ole ollut edes puheväleissä tiimin kanssa. Niinpä jo pelin alkumetreillä mukaan hyppää esimerkiksi ”Crack Mack”, joka voisi olla kotoisin suoraan jostain unohdetusta Aake Kallialan ja Pirkka-Pekka Peteliuksen sketsiohjelmasta. Huikeaa menoa.
Edes tällainen ”mitä hittoa minä juuri näin?”-tason meininki ei lopulta riitä pelastamaan Crime Wavea, koska sen tarjoama hupi on vain murto-osa kokonaisuudesta. Valtaosa ajasta menee todellakin pelatessa kankeaa ja kaikin puolin kehnoa räiskintäpeliä.
Veikkaan että kovinkaan moni ei edes muista koko peliä, sillä hämmentävästi sillä ei ole edes omaa Wikipedia-sivua. Tuskin muistaisin sitä itsekään, ellen olisi 10-vuotiaana kloppina kopioinut sitä naapurilta ja hullaantunut täysin sen ”ammu raketinheittimellä huumetyyppejä ja katso kun irtoraajat lentävät”-meininkiin. Nyt pelattuna se lähinnä vain herätti himon pelata NARCia, joka on melkein kaikin puolin parempi peli, häviten Crime Wavelle vain kesäteatteri-henkisen tarinankerronnan saralla.
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä viikottain Pelaaja.fissä. Ehdota kommenteissa, mitä seuraavaksi pitäisi napata retrosteluun.
