Videopelit ovat vuosien varrella saaneet runsaasti näkyvyyttä mediassa milloin mistäkin syystä. Jo 1980-luvun alkuvuosina lehdistö meuhkasi siitä, miten Space Invaders -pelin suosio olevinaan aiheutti Japanissa akuutin kolikkopulan. Ei mennyt aikaakaan, ennen kuin muutkin tahot halusivat tunkea tonkiolle rypemään.
Vuoden 2023 joulukuussa on kulunut 30 vuotta siitä, kun Yhdysvaltain senaatti järjesti erityisen kuulustelun, jossa pelijulkaisijat pistettiin vastaamaan siitä, että pelit olivat niin karmean väkivaltaisia ja haitallisia lapsukaisten mielenterveydelle. Joe Liebermanin aloittama noitajahti oli tietenkin suurelta osin pelkkää mediasirkusta ja äänten kalastelua, mutta sillä oli kauaskantoisia vaikutuksia koko pelialan kannalta.
Ja mitä sitten olivat nämä karmeat pelit, jotka vaativat neljän kuukauden verran huomiota senaattoreilta? Night Trap, Mortal Kombat, Doom ja Lethal Enforcers. Näistä kolme ensimmäistä onkin meille jo tuttuja, mutta mikä ihmeen Lethal Enforcers?
Vuonna 1992 julkaistu Lethal Enforcers on Konamin kehittämä peli, joka kuuluu nykyään suurelta osin unohdettuun peligenreen, valopyssyräiskintäpeleihin. Jutun idea on hyvin simppeli: ruudulle hyppii esteiden takaa vihollisia, jotka sitten ammutaan kumoon valopyssyllä, joka näyttää väriä lukuun ottamatta oikealta aseelta. Teknologian kehittyessä valopyssypelien kilpavarustelu nosti panoksia tasaiseen tahtiin; ensin hypättiin staattisten taustakuvien päälle lätkityistä pelihahmoista koko ruudun videoihin, jotka haarautuivat sen mukaan, ampuiko pelaaja vihollisia vai ei, ja 1990-luvun puolivälissä genre koki uuden tulemisen Virtua Copin aloittaman 3D-räiskintäbuumin myötä.
Mutta vuonna 1992 tämä kaikki oli vielä kaukana tulevaisuudessa. Lethal Enforcers on todellakin hyvin alkeellinen ja karu peli. Pelimaailma on vain valokuva esimerkiksi pankkikonttorista tai lentoasemasta. Milloin minkäkin esineen takaa sitten hyppää, pilkistää tai pyörähtää esiin vihollinen, joka pitää ampua pikavauhtia, tai omissa kolisee. Peliä on piristetty heittämällä mukaan sivullisia, joita jenkkipoliisimme tietenkään ei saa ampua tai muuten edessä on ankaria seurauksia. Tässä näemme taas, miten epärealistisia videopelit ovat.
Puhtaasti pelinä tarkasteltuna, tai vaikka hiiren avulla pelattuna, Lethal Enforcers on karmea peli. Siinä ei ole syvyyttä edes teelusikan vertaa ja koska kyseessä on kolikkopeli, myös vaikeustaso liikkuu jossain naurettavan ja täyden hevonpaskan välimaastossa. Kuinkas muuten: ei tänne mitään hauskoja pelejä tultu tekemään, vaan viemään pelaajilta rahat kolikko kerrallaan!
Jutun juju olikin siinä, että pelaaminen oli heti paljon hauskempaa, kun hiiren sijasta käytössä oli painava revolveri, joka jopa potkaisi kunnolla jokaisen laukauksen jälkeen, jos pelihallin henkilökunta oli muistanut kytkeä aseen sisällä olevan solenoidin kiinni virtaliittimeen. Eihän se peli näinkään koettuna mikään huippukokemus ollut, mutta tämä ei selvästi tahtia haitannut. Lethal Enforcers nousi saman tien vuoden tuottoisimpien kolikkopelien kärkisijoille ja tästä innostuneena siitä julkaistiin myös käännös MegaDrivelle oikean näköisen, mutta paljon muovisemman pyssyn kera.
Ja tästä ne ongelmat sitten alkoivatkin.
Tätä on tietenkin vuoden 2023 perspektiivistä enää mahdoton uskoa, mutta aseväkivalta oli vuonna 1993 suuri puheenaihe Yhdysvalloissa. Tilastojen mukaan aseväkivalta oli korkeimmillaan vuoden 1970 jälkeen, joten hallitus yritti keksiä keinoja sen hillitsemiseksi (”uhrit ovat rukouksissamme ja ajatuksissamme”-mantraa ei oltu vielä keksitty, joten poliitikot joutuivat näkemään vähän enemmän vaivaa) ja yksi keinoista oli rajoittaa televisiossa näkyvää aseväkivaltaa. Kun Joe Lieberman ja kumppanit huomasivat, että lapset pystyivät ammuskelemaan oikeita ihmisiä ihan oikean näköisillä aseilla, kakki osui tuulettimeen suurella vauhdilla.
Vakavasti puhuen ymmärrän toki ihan hyvin, miksi juuri Lethal Enforcers aiheutti niin paljon närää. Vaikka pelin grafiikat ovatkin todella karut ja matalaresoluutioiset, viholliset ovat selkästi ja kiistattomasti oikeita ihmisiä, joita ammuskellaan kumoon realistisissa ympäristöissä ja oikean aseen näköisellä pelivälineellä. Ajan ilmapiirin huomioiden tämä oli kuin jättimäinen ukkosenjohdatin, joten ei ole tippaakaan yllättävää, että salama sitten osui kunnolla.
Senaatin kuulusteluissa Lieberman heilutteli muun muassa Lethal Enforcersin kotiversion muovista pyssyä kameroiden edessä, mikä tietenkin näytti iltauutisissa hyvin dramaattiselta, erityisesti jos katsoja ei tiennyt peleistä sen enempää. Senaattorit olisivat halunneet kieltää väkivaltaisten pelien myynnin kokonaan, mutta ymmärsivät tämän rikkovan perustuslain ensimmäistä lisäystä, joten he tyytyivät siihen, että pelijulkaisijat kehittivät peleihinsä elokuvista ja TV-sarjoista tutut ikärajat, joiden avulla väkivaltaisten pelien myyminen lapsille pistettäisiin pannaan. Muutaman epäonnistuneen välimallin yrityksen jälkeen nykyäänkin toiminnassa olevat systeemit sitten ajettiin sisään.
Jälleen täysin vakavasti puhuen minulla ei ole mitään tätä ratkaisua vastaan. On puhtaasti hyvä juttu, että peleistä ymmärtämättömät vanhemmat saavat tietoa siitä, millaista materiaalia lasten kinuama peli sisältää ja voivat arvioida, onko heistä OK, että heidän jälkikasvunsa näkee sitä.
Sivuhuomiona on muuten todettava, että senaatin kuulusteluilla oli jälleen kerran epätoivottuja sivuvaikutuksia. Niin kutsutun ”Streisand-efektin” mukaisesti suuri kohu vain nosti suuren yleisön tietoisuutta näistä karmeista ja moraalittomista peleistä, mikä tietenkin toimi tehokkaasti mainoksena. Kaikkien käsittelyssä olleiden pelien myynnit nousivat niiden seurauksena, mikä ehkä lievitti kuulustelussa istuneiden pelijulkaisijoiden kärsimystä.
Ja siinä se sitten oli: suurin syy muistaa, että koko Lethal Enforcers ikinä edes julkaistiin.
Miikka Lehtonen