Nykyään japanilainen FromSoftware on pelimaailman suurimpia ja tunnetuimpia nimiä, jonka pelit ovat jo vuosien ajan myyneet hyvin ja putsanneet palkintopöytiä. Studion ensimmäisen vuosikymmenen aikana tilanne oli kuitenkin hyvin toisenlainen, sillä ennen Demon’s Soulsia firman pelit olivat enemmänkin pienen porukan kulttihittejä, jos edes sitä.
Tähän kategoriaan kuuluu selkeästi myös ensimmäisten FromSoft-pelien joukkoon kuuluva Echo Night, vuonna 1998 julkaistu kauhupeli, joka sai aikanaan hyvin nihkeän vastaanoton. Mutta oliko penseily aiheellista, vai eivätkö pelitoimittajat vain ymmärtäneet firman neroutta?
Olen aina ollut outojen ja erikoisten pelien ystävä. Vaikka usein nämä oudot ja erikoiset pelit ovat jääneet vähemmälle huomiolle ihan hyvästä syystä, joskus näitä hämäriä tuotoksia penkomalla voi löytää myös todellisia helmiä ja niin hyviä ideoita, että niitä kopioidaan vielä vuosien päästä. Echo Night kuuluu kiistatta myös erikoisten pelien joukkoon, sillä se on alkuperäiselle PlayStationille julkaistu ensimmäisen persoonan seikkailupeli.
Pelaaja ohjastaa Richard Osmondia, joka saapuu tutkimaan tulipalossa kuolleen isänsä jäämistöä. Talon raunioista löytyy mystinen kirja, jonka kautta Richard voi hypätä toisiin maailmoihin kokemaan uudelleen hänen isänsä elämän vaiheita. Kirja vie sankarimme mystisesti kadonneelle laivalle, joka ajelehtii pitkin valtameriä mukanaan vino pino kummituksia. Suurin osa kummituksista haluaisi vain päästä siirtymään eteenpäin, mutta he ovat jumissa aavelaivassa, kunnes joku korjaa heidän elämänsä suuret erehdykset ja ongelmat.
Tällainen meininki tehoaa minuun äärimmäisen hyvin, mutta valitettavasti Echo Night ei saa ideasta hirveästi irti. Peli on teknisesti todella yksinkertainen ja rajoittunut. Pelialueet ovat onnettoman pieniä ja niin pliisuja, ettei niistä juuri irtoa tunnelmaa. Tämän vielä ymmärtäisi ja kestäisi, mutta käsikirjoitus ei ole paljon parempaa tasoa. Tällainen tarina vaatisi toimiakseen tunnetta ja vahvoja hahmoja, mutta kumpaakaan ei ole tarjolla. Dialogi on sitä 90-luvun halpispelien tasoa, eli suoraan sanoen mitäänsanomatonta huttua.
Toisaalta täytyy muistaa, että 90-luvun halpispelien dialogi oli mitä oli pitkälti, koska niitä ei varsinaisesti lokalisoitu. Joku tyyppi vain väänsi halvalla tekstin japanista englanniksi, yleensä vielä kiireellä. Onkin siis ihan mahdollista, että Toshifumi Nabeshiman alkuperäinen käsikirjoitus toimisi paljon paremmin. Toisaalta aivan yhtä mahdollista on myös se, että Nabeshima ei ollut mikään maailman paras kirjoittaja, mutta päätyi hommaan koska jonkun se nyt piti tehdä, ja pelin tuottajalla oli aikaa. Kuka tietää!
Echo Night toimiikin ehkä paremmin kuriositeettina, sillä vaikka tarina onkin simppelillä kielellä rautalangasta väännettyä tuubaa, pelissä on hauskojakin piirteitä. Kontrollit eivät ehkä kuulu tähän osastoon, sillä ne ovat hyvin persoonalliset ja kankeat. Ensimmäisen persoonan seikkailupeli on väännetty toimimaan ohjaimella, jossa oli vain yksi ristiohjain, joten esimerkiksi kameraa käännellään ylös ja alas vasemmalla olkanapilla ja liipaisimella. Oikean puolen vastaavat on varattu sivuttain liikkumiselle, kuinkas muuten.
Pelaaminen onkin usein ärsyttävää hapuilua, jossa pelaaja ei esimerkiksi saa mitään palautetta siitä, miksi jotain esinettä ei voi käyttää toiseen esineeseen. Moni ongelma onkin hyvin kankean käyttökokemuksen takia vaikeampi kuin olisi voinut toivoa.
Mutta nämä kuulostavat ongelmilta, eikö nyt pitänyt puhua hauskoista piirteistä? Hieman erikoisesti tämä kankeus on yksi niistä hauskoista piirteistä. Pelaaminen todella tuntuu erilaiselta ja omaperäiseltä, kun kontrollit eivät seuraa mitään yleisesti hyväksyttyä kaavaa, vaan joku on yrittänyt keksiä tyhjästä, miten ensimmäisen persoonan seikkailupeli voisi toimia PlayStationin perusohjaimella.
Pidin myös siitä, miten valo näyttelee roolia pelissä. Surullisten kummitusten ohella laivalta löytyy myös vaarallisia kummituksia, jotka tekevät pelaajasta hetkessä selvää jälkeä. Näitä vastaan ei varsinaisesti voi taistella, mutta niiltä voi suojautua valaisemalla alueita. Monet ongelmat on sidottu valojen ympärille, kun pelaajan täytyisi yrittää keksiä, miten hajonneet valot tai sähkökytkennät saa taas toimiviksi.
Joskus valoja ei vain pysty palauttamaan, jolloin täytyy uskaltautua liikkumaan pimeillä alueilla ja yrittää kankeiden kontrollien kanssa väistellä pahoja kummituksia samalla kun koittaa vaikka löytää pimeästä huoneesta tarvittavan esineen. Vaikka en menisikään kehumaan Echo Nightia kauhean pelottavaksi peliksi, tunnelma kyllä nousee välillä ihan mukavasti!
Lopputuloksena onkin pelikokemus, joka ei ehkä ole objektiivisesti arvioituna – jos sellainen nyt on edes mahdollista – mikään todellinen huippupeli, mutta jossa on silti sitä jotain. Ajoittain toimiva tunnelma ja hyvin persoonallinen toteutus ovat kokemisen arvoisia juttuja ja on lisäksi hauska bongailla yhtäläisyyksiä Echo Nightin, sekä muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneen King’s Fieldin välillä.
Miikka Lehtonen
