20 vuotta vanha sotataktiikkapelien klassikko ei ole vieläkään kohdannut vertaistaan

Suomalaista tunnelmaa legendaarisessa toisen maailmansodan taktiikkapelissä.

4.2.2024 14:19

Vuonna 2012 julkaistu XCOM pyöräytti käyntiin todellisen taktiikkapelien uuden tulemisen. Peli vetosi taktiikkahullujen ohella myös kasuaalimpiin pelaajiin, mikä johti tietenkin vahvoihin myynteihin. Koska pelien maailma on mitä on, väistämättä XCOMin menestyksen johdosta miltei kaikki sen jälkeen julkaistut taktiikkapelit seuraavat ”kuin XCOM, mutta…”-kaavaa.

Tämä on tavallaan kivaa, sillä kyllähän taktiikkapelejä markkinoille mahtuu, mutta myös ikävää, koska pelilleen voisi hakea inspiraatiota muualtakin. Siltä varalta että joku etsii juuri inspiraatiota omalle taktiikkapelilleen – tai vain hyvää taktiikkapelattavaa – esittelen teille tänään todellisen kulttiklassikon, joka huutaisi jatko-osaa tai henkistä perillistä.

Hyvät naiset ja herrat, tämä peli on Silent Storm.

Silent Storm on todennäköisesti peli, jota pelasin kaikkein eniten 2000-luvun alkuvuosina. Se kun tuntuu olevan kuin juuri minulle suunniteltu peli. Sen tarinassa, jossa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, toisen maailmansodan taustalla käydään varjosotaa. Viikinkisymboleista ja maailmanvalloituksesta pitävä porukka yrittää valloittaa koko maailman, samalla kun heidän tunnetummat kollegansa hassuviiksisen johtajansa kanssa tekevät samaa. Pelaaja kuuluu yhtä salaiseen organisaatioon, joka pyrkii taistelemaan Thor’s Hammer -järjestöä vastaan.

Tämän enempää koko tarinaa ei sitten kannatakaan miettiä, sillä se on vain kätevä tekosyy. Sen avulla pelaaja pistetään johtamaan monikansallista sotilasryhmää, joka käy vuoropohjaista sotaansa monikansallisia turbonatseja vastaan.

Jos Silent Stormia yleensäkään Suomessa muistetaan, se muistetaan ehkä siitä, että yksi näistä monikansallisista sotureista on suomalainen ”luutantti” Olli Heikkinen, joka tietenkin puhuu suomea. No, ainakin tavallaan. Kaikilla hahmoilla on sen verran persoonallisuutta, että he heittelevät räikeän tökeröillä aksenteillaan kommentteja taistelun aikana. Olli muistaakin usein kertoa, miten ”that SOTILAS won’t bother us anymore!” ja tietenkin muistaa kommentoida pelaajan antamia toteuttamiskelvottomia käskyjä ”mahdoton!”-huudollaan. Kuin suomalaiselta torilta nostettua tekstiä, siis!

Tällainen meno ei tietenkään pilaa peliä, vaan antaa ainoastaan sille hyvin omanlaistaan tunnelmaa. Sellaista kunnon B-elokuvista tuttua meininkiä, jossa kehitystiimi ei ole antanut pienten asioiden hidastaa tahtia. Tästä nostan heille hattua, koska tutoriaalissa kuultavan, hyvin hilpeän saksalaisupseerin ikimuistoinen kommentti jokaisen ohjeen loppuun on jäänyt kummittelemaan päähäni vielä 20 vuotta myöhemmin: ”Have a good war!”

Hassuttelu on hassuttelua, mutta Silent Storm on klassikkopeli pelattavuutensa ansiosta. Se kun on yksi monipuolisimmista ja realistisimmista taktiikkapeleistä ikinä. Vuoropohjaisissa taisteluissa hahmoilla on käytössään tietty määrä toimintapisteitä, joiden avulla voi sitten liikkua, kyyristyä, mennä makuulle, kurkottaa kulmien ympäri, ammuskella lonkalta tai tähdäten ja tehdä ties mitä muuta.

Tulitaistelut ovat realistisia ja todella tappavia. Laukauksiaan voi tähdätä vaikka yksittäisiin raajoihin ja siinä missä esimerkiksi käteen osunut luoti vain aiheuttaa verenvuotoa ja laskee käytössä olevia toimintapisteitä, nappi otsaan päättää vaikka sen maailman karskeimman soturin matkan kerrasta.

Tämä kaikki olisi jo todella hienoa, mutta Silent Storm vetää touhun vielä överimmäksi. Miltei kaikki pelimaailman rakenteet kun ovat täysin tuhottavissa. Jos vastaan tulee lukittu ovi, sen voi pistää päreiksi sarjalla Suomi-konepistoolistaan. Ohuen puuseinän takana kykkivät soturit eivät ole suojassa yhtään miltään, sillä kaikki vähänkään tehokkaammat aseet pystyvät ampumaan lankkujen läpi heittämällä. Ja miksi tyytyä tähän? Pistetään samalla puoli taloa remonttiin heittämällä dynamiittipaketti ikkunasta sisään – ja samalla myös 20 vuoden takaiset pelikoneet polvilleen niiden yrittäessä laskea räjähdyksen seurauksia. Hyvä idea ainakin, jos talossa ei ole ystävällisiä joukkoja tai vaikka pelastamistaan odottavia panttivankeja.

Se suurin ongelma onkin, että kehittäjät eivät luottaneet lopulta tarpeeksi siihen, että ”hyvin realistinen toisen maailmansodan taktiikkapeli” olisi voittava yhdistelmä. Pelin edetessä mukaan heitetään yhä enemmän ja enemmän hihasta revittyjä tieteisvempeleitä, kuten esimerkiksi Panzerklein-panssaripuvut, jotka tekevät saman tien tyhjäksi oikeastaan kaikki ne pelin hyvät puolet. Ne eivät piileskele, suojaudu tai taktikoi. Ne kävelevät taistelukentän läpi vihollisten luoteja kimmotellen ja peliä pilaten. Ei olekaan yllättävää, että vuosien varrella peliin on kehitetty modeja, jotka poistavat Panzerkleinit pelistä kokonaan.

Silent Storm tuntui jo aikanaan aivan uskomattomalta peliltä. Sellaiselta, josta koko ikänsä jos jonkinlaisia lauta- ja miniatyyripelejä pelannut kaveri oli uneksinut vuosia. Eikä se hohto ole siitä mihinkään kadonnut, sillä 20 vuoden iästään huolimatta peli vei yhä sen verran tehokkaasti mukanaan, että parin tunnin testipelailun sijaan päädyin aloittamaan uuden kampanjan, joka tulee jatkumaan hamaan tulevaisuuteen saakka.

On tietenkin todella kiva, että klassinen peli viihdyttää yhä näin kovasti, mutta silti olen jo vuosia haaveillut siitä, että joku tekisi Silent Stormille joko jatko-osan tai henkisen perillisen. Sama idea, sama monipuolinen pelattavuus, mutta paremmilla tuotantoarvoilla ja kenties myös vielä tuunatummalla realismilla. Miksi tyytyä esimerkiksi vain tuhoutuviin rakennuksiin, kun koko maasto voisi olla tuhottavaa! Samalla tietenkin tiedän, että koska meitä Silent Storm -faneja on koko maailmassa ehkä viisi, tällaista peliä ei kukaan täysjärkinen suostu rahoittamaan.

Ehkä täytyy siis vain toivoa lottovoittoa.

Miikka Lehtonen

Lisää luettavaa