Monet jo vakiintuneet lukijani varmasti muistanevat minun odottaneen The Witcher 3: Wild Huntia hyvän aikaa. Harva peli ja studio luovat lähestulkoon pelkästään positiivisia tunteita, mutta CD Projekt RED Noitureineen on onnistunut tässä mielestäni kiitettävästi. Pelaajia todella kuunnellaan, ja firma tekee kaikkensa toimittaakseen meille mahdollisimman viimeistellyt ja sulavan kokemuksen – mistä tässä voisi olla pitämättä? Tälläkin kertaa rakastuin kuitenkin pelin rakenteeseen ja lähtöasetelmaan, jossa pelataan kerrankin aidolla opportunistilla.
Videopeleissä ehkä yksi ikävimmistä asioista on moraalisten valintojen pinnallisuus. Monesti pelit kannustavat valitsemaan joko hyvän tai pahan hahmon tukemalla tätä tarinallisesti tai jonkinlaisin muin etuuksin. Mass Effect -sarjaa selkeästi neutraalilla hahmolla pelaava jää helposti paitsi oleellisista lisätehtävistä siinä missä InFamous: Second Son palkitsee pelaajaa valitusta suunnasta riippuvin kyvyin. Usein on siis kannattavaa valita selkeä rooli jossa pysytellä, sillä näin pelistä saa enemmän irti – siten ne ovat useimmiten myös tarkoitettu pelattavaksi. The Witcher -sarja on kuitenkin iloinen poikkeus totuttuun kaavaan.
On oikeastaan todella virkistävää voida pelata puhtaasti sen hetkiseen tunteeseen perustuvia valintoja tehden. The Wild Huntissa minun ei tarvitse ylläpitää tiettyä roolia pelillisten tekijöiden tai jonkinlaisten palkintojen toivossa – valinnoillani ei ole siltä kannalta ajateltuna mitään väliä. Voin valita auttavani tiellä kohdattua yksinäistä kulkijaa, mutta voin myös päättää pettää tämän myöhemmin ilman että tämä vaikuttaa oleellisesti muihin pelin tapahtumiin. Pienten asioiden kululla ei ole merkittävää tarkoitusta, ja se on erinomaista. Omaa etuaan ajattelevalla opportunistilla ei aikoihin ole ollut näin helppoa.
Tavallaan haluan nähdä oman vaikutukseni ympärillä hengittävässä pelimaailmassa, mutta en halua tulla sidotuksi liikaa sen takia. Turhan usein nähdään rakenne, jossa paha valinta ikään kuin kumoaa hyvän päätöksen, jolloin tapauskohtaisesti puolensa valitseva pelaaja putoaa neutraalin harmauteen. Monesti pienimmätkin teot lasketaan, ja usein niitä myös mitataan jonkinlaisella pisteytyksellä tai muulla mittarilla. Noiturin maailmassa tämä kaikki loistaa poissaolollaan. Voit olla suurpiirteisesti hyvään pyrkivä sankari, joka lankeaa aina aika ajoin hyötymään muista omaa etuaan ajatellen – satunnaisista poikkeavista valinnoista ei rangaista, ja se on hienoa. Kun puhutaan moraalisista valinnoista, on pelkästään inhimillistä olla pysymättä yhdellä polulla. Mikään ei ole mustavalkoista.
Jenni Ahlapuro