Kirjoittaja on Pelaajalehti.comin rekisteröitynyt käyttäjä, eikä kuulu Pelaaja-lehden toimitukseen. Kirjoittajan mielipiteet tai näkemykset eivät edusta H-Town Oy:n tai Pelaajan virallista linjaa.
Videopeliväkivalta on aihe, joka yhä tänä päivänä puhuttaa monia, niin pelimedian sisällä kuin sen ulkopuolella. Luin taannoin erään mielenkiintoisen arvostelun Naughty Dogin The Last of Usita. Siinä arvostelija kertoi, kuinka hän vältteli melee-hyökkäyksien käyttämistä, sillä niiden lopputulos oli yleensä kammottava.
The Last of Usia pelanneet voivat varmaan osittain samaistua tähän, sillä Joelin käsittelyn jälkeen vihollisista tulee yleensä veristä sotkua. Sama kohtalo tosin odottaa myös Joelia ja Ellietä. Maailmaa, jossa kaksikko elää kuvaa hyvin Thomas Hobbesin lausahdus luonnontilasta: ”human life is nasty, short and cruel”. Miten tämä kaikki pahuus ja hirveät teot, joita Joel ja Ellie joutuvat suorittamaan moraalittomassa maailmassa, liittyy väkivallattomuuteen?
Kun pelasin peliä läpi toisen kerran, ajatuksiini nousivat sotaelokuvat. Eivätkö juuri parhaimpia sodanvastaisia elokuvia edustakin juuri ne, joissa käsitellään sodan kauheuksia ja näytetään, millaista siellä on? Mieleeni on painunut kohtaus Pelastakaa sotamies Ryanista, jossa saksalainen sotilas upottaa puukon liittoutuneiden sotilaan rinnasta sisään, samalla rauhoitellen tätä. Jotenkin tämä osittainen inhimillisyys näkyy myös The Last of Usissa, sillä siinä näkee konkreettisesti, kuinka vastustaja taistelee hengestään.
On karmaisevaa nähdä uhrin vauhkoontunut ilme ja käden liikkeet Joelin kuristaessa tätä. Tilanteet ovat myös todella hektisiä ja sotkuisia, ja eroavat inhimillisyydellään – ilmeillään, äänillään – esimerkiksi God of Warin yliampuvasta toiminnasta. Romahtaneessa sivilisaatiossa ihmiset kamppailevat hengestään, ja se myös näytetään pelaajalle. Olisiko siis mahdollista ajatella, että samalla tavalla kuin sotaelokuvat, myös The Last of Us vastustaa väkivaltaa näyttämällä sen kammottavan luonteen? Se näyttää myös sellaisen vision ihmiskunnasta, johon meidän ei pitäisi päätyä.
Puistatukset, joita Joelin ja Ellien teoista saan, ovat merkkejä väkivallan mielettömyydestä. Joel ja Ellie eivät todellakaan nauti siitä mitä tekevät, ja toiminnat ovat yleensä pakon sanelemia. Olen puhunut tästä aiheesta myös ystäväpiirini kanssa, ja kertaakaan ei kenelläkään tullut mieleen, että Joelin ja Ellien teot olisivat jotenkin ihailtavia. Peli tarjoaa myös mahdollisuuden hiippailuun ja verettömämpään etenemiseen, mikä on hyvä asia. Välillä Ellie myös pelästyy tai kauhistelee Joelin tekoja, ja siinä minulla yleensä herää kysymys, että hoidinko tilanteen aivan oikein.
Hahmojen inhimillisyydestä puhuttaessa on hyvä ottaa seuraava käsite esiin: sympatian kehä. Kyseessä on Charles Darwinin esittelemä termi, jossa ihmisen kokema sympatia laajenee. Kehän laajetessa sympatia ei koskisi enää vain lähimmäisiä, vaan myös muita ympärillä olevia ihmisiä. Laajimmalle levitessään sympatiaa eivät enää pystyisi kahlitsemaan mitkään maantieteelliset esteet. Eikö samaa ideaa voitaisi soveltaa myös The Last of Usissa esiintyviin hahmoihin? Kun Ellie painaa pistoolin liipaisinta ensimmäisen kerran, tuleeko myös pelaajalle samanlainen kuvottava olo? Jokin tämän kaksikon tekemisessä ei tunnu aina oikealta, mutta on pakko jaksaa kulkea eteenpäin, sillä pysähtyneet korjaa kuolema.
– hemmoheikkinen
Jos haluat saada oman tekstisi julkaistua Pelaajalehti.comin Blogit-osiossa, rekisteröidy sivustolle ja lue julkaisuohjeet täältä.