Lapsenmielinen vai lapsellinen?
Miltei jokainen aikuinen ihminen törmää jossain vaiheessa elämäänsä järkyttävään tilanteeseen, jossa vihdoin ymmärtää tulleensa vanhaksi. Shokki voi iskeä ennemmin tai myöhemmin, kuten parikymppisenä baaritiskillä lukiolaisteinien parveillessa ympärillä tai vasta vuosikymmentä myöhemmin mielikuvituksen tehdessä tenän jälkikasvua viihdyttäessä. Itse jouduin kohtaamaan karun totuuden, kun ensi kertaa tartuin Wattamiin.
Peli on Katamari-sarjan luoneen Keita Takahashin kädenjälkeä, eikä yhtäläisyyksiä todellakaan tarvitse lähteä etsimällä etsimään. Hillitön värikkyys ja riemukkaan päättömät juonikuviot ovat Takahashin erikoisalaa, ja niitä on tarjolla myös nyt. Lähtöasetelma on kuitenkin totuttua lohduttomampi. Jokin kammottava katastrofi on kohdannut pelin maailmaa, ja siitä on jäljellä enää pieni saari, jonka yksinäinen pormestari haaveilee seurasta. Kivi, jolla pormestari istuu itkemässä kohtaloaan, herää yllättäen henkiin, ja kaksikko alkaa ratkoa kadonneiden ystäviensä kohtaloa.
Wattamin pikku universumin asukkeja alkaa ennen pitkää tupsahdella kirjaimellisesti taivaalta, ja jokainen niistä edustaa jotain arkista esinettä tai asiaa. Saarella telmii pian pormestarin ja tämän kivikaverin lisäksi elollisia ruokailuvälineitä, koulutarvikkeita, huonekaluja ja jopa ruumiinosia. Hahmot ovat kaikki ystäviä keskenään, ja ne vaikuttavat toisiinsa ja ympäristöönsä loogisilla tavoilla: suu syö, nenä haistaa, jääkaappi pakastaa ja ilmapallojen avulla voi leijailla paikasta toiseen. Pelattavia hahmoja on yli sata, mutta niiden houkutteleminen paikalle jää pelaajan kontolle.
Jos tässä kohtaa arvostelua tuntuu siltä, että pelin perusidean selittämiseen on tuhlattu pian puolet palstatilasta, sille on syynsä. Wattam ei nimittäin ole videopelinä kovinkaan kummoinen ilmestys. Kaverikaartia kartutetaan ratkomalla viiden tunnin edestä mikromittakaavan pulmia, joihin peli kertoo yleensä suoraan ratkaisun. Useimmiten oikealle hahmolle puhuminen, tiettyyn paikkaan käveleminen tai korkeintaan pikainen hippaleikki riittää pitämään pelin liikkeessä, joten pelaajalta ei todellakaan vaadita huippukuntoon hiottuja hoksottimia.
Wattamin pelillisiä ansioita oleellisempi elementti on sen mainosteksteissäkin hehkutettu lämminhenkinen tarina ystävyyden tärkeydestä. Pelin varsinainen juoni on kuitenkin kuin suoraan sokerihumalaisen nelivuotiaan päiväunista, eikä sen tapahtumia siksi kannata edes yrittää jäsennellä perinteisen proosan muottiin. Jääkaappimagneetteihin sopivia aforismeja ihmissuhteista, yhteistyöstä ja kiitollisuudesta kyllä lauotaan silloin tällöin, mutta kauniit sanat hukkuvat elävien vessanpönttöjen pierunsekaisen kikatuksen alle.
Arvostelijana omat mielipiteeni ovat Wattamin kohdalla kuitenkin pitkälti yhtä tyhjän kanssa, koska en taida edustaa pelin kohderyhmää edes etäisesti. Loppukaneettia varten yritän siis kanavoida sisäistä viisivuotiastani, jonka mielestä kakkavitsit ovat huumorin jaloin muoto ja yksiulotteisessa pulmanratkonnassakin aivan tarpeeksi haastetta päivään. Wattam ei tosiaan ole videopelien kermaa, mutta varmasti varsin riemukas virtuaalinen leikkikenttä niille, jotka eivät vielä osaa ottaa elämää vakavasti. Meistä aikuisista ani harva valitettavasti enää kuuluu siihen joukkoon.