Voice of Cards: The Isle Dragon Roars -arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden joulukuun numerossa 228. Tuoreimpien arvostelujen tasalla pysyt tilaamalla lehden täältä!
Ja aikaa jää muuhunkin
Viihdyttävän roolipelin ei tarvitse olla aina kymmeniä tunteja elämästä syövä seikkailueepos. Viimeisin tämän puolesta puhuva tapaus on Square Enixin syksyinen yllätyspeli Voice of Cards: The Isle Dragon Roars, joka tarjoilee tiiviin mutta mukavan kokemuksen kymmeneen tuntiin puristettuna.
Voice of Cards seuraa nuoren palkkasoturi Ashin ja tämän mystisen hirviökaveri Marin edesottamuksia kaksikon suunnatessa jahtaamaan maailmanrauhaa uhkaavaa lohikäärmettä. Urhoretken motivaattorina ei toimi tosin sankarillisuus vaan raha, sillä eihän omaa henkeään nyt ihan noin vain kannata hukkaan heittää.
Peli on osin NieRin ja Drakengardin luoneen Yoko Taron uusi aivoitus, mikä näkyy tarinan ja hahmojen persoonallisissa yksityiskohdissa. Mitään uutta sydäntä riipaisevaa klassikkoa ei ole tällä kertaa luvassa, mutta se sopii yhteen pelin pienemmän luonteen kanssa. Teos tuntuu muutenkin luonnolliselta jatkeelta Yokon aiemmille projekteille, missä auttavat varsinkin Keiichi Okaben, Oliver Goodin ja Shotaro Seon tuoreet sävellykset.
Parhaiten Voice of Cards jää mieleen tyylillään, jossa luolastot, taistelut ja tarinankerronta esitetään korteilla ja nopilla. Peliä pelataan siis käytännössä kuin lautapeliä, jossa yksi ja sama kertoja selittää tarpeen vaatiessa vastaan tulevia tapahtumia ja toimii äänenä jokaiselle pelin hahmolle.
Korttiteema on enemmän tyylillinen kuin pelillinen. Vuoropohjaiset taistelut muistuttavat varsin perinteistä japanilaista roolipeliä, jossa todennäköisyyksiä ilmaistaan nyt tavanomaista näkyvämmin noppien ansiosta. Eniten kokemus tuo mieleen lauta- tai pöytäroolipelit hajanaisilla satunnaistapahtumilla, joissa nopanheitto voi määrittää esimerkiksi ylimääräisten lisäpalkintojen tai lisävahinkojen ilmenemisen.
Kaikista osa-alueista juuri pelillinen puoli onkin lopulta Voice of Cardsin tylsin osa. Mitään ei ole tehty huonosti, mutta kikkailevan visuaalisen tyylin myötä olisi ollut toivottavaa, että teema ilmenisi enemmän myös mekaanisesti. Ilman ulkokuorta käteen jää nyt hyvin perinteinen ja yksinkertainen rooliseikkailu, joka itse asiassa kärsii hieman sujuvuudessa muutamien tyyliratkaisujen takia.
Square Enixin kahdesta syksyn pikkupelistä Voice of Cards on näyttävin mutta sisällöllisesti ontoin. Mittakaavansa takia sille piisaa varmasti ottajia, sillä pienempään ja kevyempään roolipelinälkään se on ehdottomasti maistuva vaikkei erityisen herkullinen suupala.