Rynnäkköturismia
Pyykkösen ja itseni kaltaiset vanhat parrat muistelevat lämmöllä alkuperäisiä Ghost Recon -pelejä, jotka tarjosivat hidastempoisempaa ja taktisempaa räiskintää hektisempien vaihtoehtojen rinnalla. Vaikka sarjan myöhemmät osat ottivatkin askeleita perinteisemmän räiskinnän suuntaan, sitä pidetään edelleen tavallista enemmän taktikointia vaativana sotapelisarjana. Sarja on nyt palannut usean vuoden hiljaisuuden jälkeen, mutta varsin eri muodossa kuin alkuperäisten pelien fanit olisivat ehkä halunneet. Onko Wildlands Ghost Recon vain nimellisesti, vai löytyykö siitä silti jotain alkuperäisten kaltaista?
Wildlandsin tarina on ehtaa Clancya. Suuri Santa Blancan huumekartelli ottaa Bolivian käytännössä kokonaan haltuunsa, ja kun se murhaa järjestöön soluttautuneen DEA:n agentin, lähettää USA paikalle nelihenkisen Ghosts-eliittierikoisryhmän. Sen tarkoitus on kaataa kartelli vähitellen iskemällä sen alueellisten toimintojen ja johtajien kimppuun yksi kerrallaan. Apuna tässä on Bolivian kansallinen kapinallisryhmä, mutta asiaa hankaloittavat Bolivian korruptoituneen hallituksen UNIDAD-erikoisjoukot, jotka sotivat kapinallisia ja näin myös pelaajia vastaan, mutta jättävät Santa Blancan kuitenkin rauhaan. Touhussa on vahva 1980-luvun taantumuksen ilmapiiri, kun jenkkisotilaat ”vapauttavat” maan tappamalla kaikki ja heittävät siinä sivussa huulta aiheesta. Onneksi tarina on lopulta vain pelkkä kehys avoimessa pelimaailmassa toimimiselle.
Sanat Ubisoft ja avoin pelimaailma aiheuttavat monissa taatusti välittömästi negatiivisia väristyksiä, mutta Wildlandsin eduksi on sanottava, että siinä kyseinen kaava toimii oikeastaan paremmin kuin koskaan. Pelin valtava Bolivia on jaettu 21 alueeseen, joissa jokaisessa on omat johtajansa ja niihin liittyvät tehtävänsä sekä tietenkin kaikenlaista löydettävää ja kerättävää. Ero on vain siinä, että nyt kaikki keräily on tarpeellista, sillä se on sidottu pelihahmon asearsenaalin sekä kykyjen kehitykseen. Kykyjä kehitetään taitopisteillä, joita kerätään ympäri pelimaailmaa, ja niihin tarvitaan myös erilaisia resursseja. Pelaajan asearsenaalin laajentaminen puolestaan tapahtuu keräämällä aseita ja niiden osia. Kapinallisten antamia erikoiskykyjä, kuten ajoneuvojen tilauksia tai tiedustelua, kehitetään tekemällä ryhmittymien alueilta löytyviä pikkutehtäviä. Lisäksi kartta tarjoaa tiedustelutietoa, joka paljastaa edellä mainittujen sijainnit sekä avaa alueiden tarinatehtäviä.
Kartta on siis täynnä huomiota vaativia asioita, mutta kaiken keräily ja sivutehtävien suorittaminen tuntuu tarpeelliselta ja järkevältä toiminnalta, joka on sidottu hyvin pelin kontekstiin. Näin se ei ahdista tai ärsytä niin kuin Ubin muissa avoimen maailman peleissä nähty turha keräily. Ainoita vähän turhempia keräilykohteita ovat joka alueen ja sen pomon taustoja avaavat tiedostot, mutta nekin sopivat hyvin pelin ideaan, joten niitäkin kerää ihan mielellään, jos ne eteen sattuvat.
Pelin maailma on äärimmäisen laaja ja erittäin kaunis. Mitään rajoituksia ei sinänsä ole. Pelaaja on vapaa liikkumaan alueelta toiselle miten tykkää ja tekemään niitä tehtäviä tai juttuja kuin haluaa. Alueiden antamassa haasteessa on tietenkin eroa, joten nyyppähahmolla pahimmille alueille meneminen nostaa heti vaikeustasoa, mutta mahdollista sekin on. Ympäristöt ovat myös ihastuttavan vaihtelevia, sillä tarjolla on vuoristoviidakoita, lomasaaristoja, rämeitä, kaupunkeja, kaivoksia ja suola-aavikoita. Pelaaminen tuntuu ajoittain kuin virtuaaliselta lomamatkalta Boliviaan, sillä sen verran komeita maisemia tulee useasti vastaan. Vuorokauden ja säätilan vaihtelullakin on väliä, sillä öisin monet viholliset nukkuvat ja pelaajilla on etunaan pimeänäkölaitteet – joskin päivänvalossa näkee pidemmälle.
Maailma ei myöskään ole tyhjä vaan tuntuu hyvin elävältä. Siviililiikenteen lisäksi se on täynnä kartellin, kapinallisten sekä UNIDAD-erikoisjoukkojen tukikohtia ja joukkoja. Latausaikoja maailmassa liikkuessa ei ole lainkaan, ellei käytä pikasiirtymismahdollisuutta. Muutoin liikkumisessa on apuna erilaisia autoja, lentokoneita, veneitä, moottoripyöriä ja etenkin helikoptereita, joista muodostuu nopeasti yksin pelin tarpeellisimmista apuvälineistä.
”Kaiken keräily ja sivutehtävien suorittaminen tuntuu tarpeelliselta ja järkevältä toiminnalta, joka on sidottu hyvin pelin kontekstiin.”
Varsinainen toiminta alkaa yleensä hiippailulla vihollisten lähituntumaan, minkä jälkeen tiedustellaan niiden sijainnit tarkemmin kiikareilla tai näppärällä kauko-ohjattavalla lennokilla. Toki voi vain myös rynniä suoraan päälle, mutta se ei yleensä kannata, koska niin viholliset kuin omatkaan sotilaat eivät todellakaan ole luodinkestäviä. Viholliset ovat poikkeuksetta ylivoimaisia ja apujoukkojakin saattaa yllättäen pöllähtää paikalle, joten pieni suunnitelmallisuus on aina tarpeen. Etenkin isommat vihollistukikohdat vaativat taktista pelisilmää, koska niissä on usein tykkitorneja, lukuisia vartiotorneja ja hälyttimiä. Ratkaisu voi löytyä muun muassa tuhoamalla tai sammuttamalla generaattorin, mikä avaa kaikki portit ja hiljentää hälyttimet. Yhtä lailla voi toimia taitava hiippailu, tarkka-ammunta vaimennetulla aseella ja vihollisten hiljentäminen yksi kerrallaan.
Taktisuus kuitenkin vaatii useampia pelaajia, sillä tekoälyn ohjaamat taistelutoverit ovat täysiä pökkelöitä, eikä niitä voi käskyttää tai komentaa tarkasti. Ainoa suurempi hyöty niistä on koordinoitu yhteislaukaus, jolloin voi yhtä aikaa niputtaa monta vihollista hallitusti. Mutta etenkin kolmen muun ihmispelaajan kanssa peli loistaa. Yksi voi esimerkiksi hiippailla tukikohtaan sammuttamaan tutkanhäiritsimen, toinen merkata lennokilla vihollisten paikat, kolmas tarkka-ampua tornien vartijat ja neljäs viritellä räjähteitä tai miinoja siltä varalta, että homma menee reisille. Harva asia on yhtä tyydyttävää kuin yhdessä tehty tukikohdan tai muun vihollispesäkkeen hoitaminen hyvin koordinoidulla hiiviskelyllä.
Peli on mielekkäämpää ihmispelaajien kanssa myös silloin, kun lyijyä alkaa lennellä enemmän, sillä tilanteen hallitseminen tai perääntyminen on muiden tukemana helpompaa kuin yksin pelatessa. Sama pätee myös takaa-ajoihin tai resurssirekkojen ja -helikoptereiden kaappaamiseen.
Yhteispelin tekniikka on toteutettu mallikkaasti. Peleihin voi nopeasti ja vaivattomasti hypätä mukaan tai pois ilman mitään erillisiä peliauloja. Tämä pätee sekä kavereiden että tuntemattomien kanssa pelaamiseen. Pelasi sitten yhdessä tai yksin, kaikki edistyminen, suoritetut tehtävät ja kerätty tavara tapahtuvat samassa maailmassa, joten touhu pysyy mielekkäänä koko ajan.
Avoin pelimaailma ja erilaiset ympäristöt mahdollistavat monenlaisia satunnaisia tilanteita, mutta toiminnassa on silti myös toiston makua, varsinkin yksin pelattuna. Eniten vaihtelua tuovat alueiden tarinatehtävät, vaikka niissäkin se tulee nimenomaan kerronnan kautta. Wildlands toimiikin parhaiten parin tunnin sessioina kavereiden kanssa ilman sen suurempaa painetta tarinatehtävien suorittamisesta, sillä aivan yhtä hauskaa on satunnainen sekoilu avoimessa pelimaailmassa. Enimmäkseen yksinpelattuna puuduttavuus kuitenkin lisääntyy, ja on pakko sanoa, että yksinpelaajat eivät saa pelistä läheskään niin paljoa irti kuin yhdessä pelaavat.
Ghost Recon Wildlands on ehkä aika kaukana sarjan alkuperäisistä peleistä, mutta sillä on kuitenkin niiden kanssa sama taktisen sotilastoiminnan pohjavire. Se tuntuu tavallaan siltä kuin mitä The Divisionilta olisi pidemmän päälle odottanut, mutta järkevämmin avoimen pelimaailman ympärille suunniteltuna.