The dude abides
Suomalais-australialaisena käsityönä syntynyt indieseikkailu Stone ei ole ainakaan hahmogalleriansa osalta sieltä perinteisimmästä päästä. Puhuvien eläinten tähdittämän kevytseikkailun keskeisin hahmo on humalahakuinen yksityisetsivän ja rantapummin ristisiitos Stone – joka sattuu myös olemaan koalakarhu.
Pallokorvainen antisankarimme herää sekaisesta kodistaan nuppi tuiterissa ja huomaa rakastettunsa Alexin kadonneen. Seuraavaksi puhelin soi ja salaperäinen soittaja ilmoittaa kaapanneensa Stonen kumppanin. Auta armias! Eikun spaddu huuleen, pinkit kalossit jalkaan ja etsintäpuuhiin.
Alexin etsintä edistyy melkoisen takellellen, sillä Stone suhtautuu jotakuinkin leväperäisesti eteen etsiytyviin tilanteisiin. Sankarimme hoksottimet eivät ole sieltä terävimmästä päästä, eikä ihme, sillä miestä ja koalaa väkevämpien nautintoaineiden suurkuluttajana nallukka on järjestäen joko hippasen hutikassa tai toipumassa edellisillasta. Rohkenen myös epäillä, että Stonen ketjussa polttamat savukkeet sisältävät toisinaan tupakkaa kirjavampaa lehtikasvustoa.
Stonen parasta antia on pullean persoonallinen ulkoasu ja varsinkin suomalaisin sävelin vahvistettu eklektinen musiikkiraita. Ääninäyttelyn taso heittelehtii reilusti, mutta etenkin pääosan esittäjä hoitaa tonttinsa erinomaisesti. Vaikka peli on pakerrettu kasaan selvästi minimaalisin resurssein ja esimerkiksi animaatiot ovat hyvin rajallisia, hahmojen ilmeikkyys, tyylikäs valaistus ja pieteeteillä valikoidut kappaleet tuovat teokselle tukkukaupalla omailmeisyyttä. Harmi vain, että käsikirjoituksen taso ei kanna korttaan kekoon.
Vaikka pelin johtohahmot Stonen ohella ovat Tasmanian tuholaisen ja alligaattorin kaltaisia eläimiä, meidän kaksilahkeisten maailmaan sijoittuva tarina on hyvinkin perinteinen kertomus rakkaudesta, menetyksestä ja oman epäonnensa seppänä hääräilystä jossain Baarikärpäsen ja Inherent Vicen viitoittaman tien reunamilla. Juoni yskäistään käyntiin nopeasti, mutta tarinankuljetus sutii toistuvasti tyhjää ja loppuratkaisu nousee eteen kuin tienpenkka jyrkän alamäen jälkeen. Tuntuu kuin Stone olisi kadottanut osan itsestään leikkaamon pöydälle ja tarinan rakenne on hukkunut.
Karvainen matka kohti mysteerin ydintä tapahtuu piipahtelemalla muutamissa pienehköissä ympäristöissä, kuten Stonen ja Alexin hämyisen kotoisassa kantakapakassa sekä paikallisten krokotiilien ja brittiläisten ketunketkujen suosimalla utuisella tanssiklubilla. Kokonaisuutena ympäristöjä ja hahmoja on kitsaasti, ja pelaaja viettää suurimman osan aikaa vieraillen aiemmin tutuksi tulleissa paikoissa. Varsinainen pelaaminen keskittyy hahmojen väliseen dialogiin. Pelaaja voi satunnaisesti ohjata keskustelua maltillisempaan tai äkkipikaisempaan suuntaan, mutta juonen kannalta kaikki tiet johtavat samaan lopputulokseen.
Peli myös sortuu käsikirjoituksen saralla siihen tempuista katalimpaan eli tyhjää lupaavien johtolankojen riistoviljelyyn. Pelaajalle jää vääjäämättä hieman petkutettu olon, sillä monet suurempaa ja tiheämpää juonivyyhtiä lupailleet langanpätkät sidotaan lopuksi yhteen halvanoloisesti.
Stone on noin puolentoista tunnin pituinen kävelyseikkailu, jonka huomattavin anti on lopulta se, että päähenkilö on kahdella jalalla taapertava puhuva eläin notkumassa baareissa, jahtaamassa vainojaan ja makselemassa kännäämisen kalavelkoja. Krapulaisen koalan kasvutarina on lopulta kuitenkin kovin kepoinen ja unohdettava kertomus, jolla klassisen puurot ja kaavamaisen vellit menevät sekaisin keskenään.
Jason Ward