Arvostelussa Marvel’s Spider-Man 2. Arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden marraskuun 2023 numerossa 251.
Hämähäkkimiehen voittoputki jatkuu!
Tätä on odotettu. Sekä Insomniacin ensimmäinen Marvel’s Spider-Man että myöhemmin julkaistu Miles Morales ovat kaltaiseni hämisfanin pelilistan kärkikastia. Kahdessa ensimmäisessä pelissä Insomniac on tuonut seittisankarin – tai siis seittisankarien – tarinat nykypäivään paremmin kuin kukaan tähän asti yrittänyt. Elokuvien Hämähäkkimies on tauolla, ja sarjakuvien puolella ei tällä hetkellä mene kauhean hyvin, joten laadukkaan hämisseikkailun nälkä on kova.
Onkin ilo kertoa, että odotus oli sen arvoista. Marvel’s Spider-Man 2 ei yritä rikkoa toimivaa kaavaa tekemällä kaiken uudella tavalla. Sen sijaan loistavien edeltäjien päälle on liimattu uutuuksia, jotka tekevät pelikokemuksesta entistä paremman. Seittisinkoilu on sulavampaa, ja sitä on höystetty uusilla ominaisuuksilla, kuten seittisiivillä, joiden avulla voi liitää nopeasti paikasta toiseen, jos vain tuulta riittää. Tarina tempaisee mukaansa, ja sivutehtävät ovat täynnä Hämähäkkimiehen tarinoita tuntevien hermoja kutkuttelevaa sisältöä sekä sydäntäriipivän herkkiä ihmiskertomuksia.
Pelin alussa molemmat aikaisempia osia tähdittäneet verkkopäät kokevat supersankariuden ja normaalin elämän yhteensovittamisen hankalaksi. Peter ei meinaa löytää pysyvää työtä, eikä ykkösosassa henkiinherätetty romanssi Mary Janen kanssa löydä suuntaansa. Miles puolestaan tuskastelee korkeakouluelämään siirtymisen kanssa, eikä hän koe elämää ilman Hämähäkkimiehen pukua yhtä merkitykselliseksi kuin sen kanssa tehtyjä sankaritekoja. Peterin ensimmäinen työpäivä ja samalla Milesin koulupäivä menevätkin pilalle, kun Hiekkamies alkaa riehua kaupungissa. Kun soppaa sekoittamaan heitetään vielä New Yorkin kaduille ilmestyneet ja mystisen Kravenin johtamat Metsästäjät sekä ihmeparantumisen tappavasta sairaudesta kokenut Peterin paras ystävä Harry Osborn, ei sankareiden elämä ainakaan ole helpottumassa.
Hiekkamiestä jahdatessa päästään kokeilemaan, että millaista on pelaaminen molemmilla Hämähäkkimiehillä. Tarinan kuluessa Peteristä Milesiin tai toisinpäin vaihdetaan muutaman kerran pakotetusti – kuten alussa – mutta suurimman osan ajasta vaihtaminen tapahtuu täysin vapaaehtoisesti. Molemmilla hahmoilla on tiettyjä tarina- ja sivutehtäviä, joita vain kyseinen hahmo voi suorittaa, mutta isoon osaan tehtävistä kelpaa kumpi tahansa.
Isoin eroavaisuus ovat luonnollisesti Milesin sähkövoimat, joita Peterillä ei ole. Sähköön liittyvät erikoisiskut on Peterin tapauksessa korvattu hänen pukunsa selästä tulevilla mekaanisilla hämähäkinjaloilla. Erilaiset käytössä olevat laitteet ovat muuten samat. Molemmilla on oma kykypuunsa, jonka kautta voi oppia ja kehittää hahmojen omia erikoisliikkeitä, mutta käytössä on myös yhteinen kykypuu, jonka kautta kehitetään lähinnä seitteihin ja New Yorkissa liikkumiseen liittyviä taitoja.
Myös hahmojen visuaalisessa tyylissä on eroa. Peterin tyyli on enemmän tiedemiesmäisen kliininen ja väritön, kun taas Milesilla on hänen ihailemansa katutaiteen vaikutteita ja värikkäämpiä ikoneja. Kaiken kaikkiaan pelaaminen molemmilla on yhtä hauskaa, ja eroavaisuudet pitävät pelikokemuksen sopivan erilaisena mutta kuitenkin tuttuna. Koko hommaa ei tarvitse opetella uudestaan vaihtaessa Hämähäkkimiehestä toiseen.
Teknisellä puolella homma toimii lähes täydellisesti. New Yorkia on laajennettu, ja nyt tutkittavissa ovat myös Brooklyn ja Peterin asuinseudut Queensissa. Seittisinkoilu entistä isommassa pelimaailmassa on vaivatonta ja upean näköistä. Tuulitunnelissa seittisiivillä kiitäminen on vauhdikasta ja hauskaa, ja se helpottaa pitkien matkojen ja vesistöjen ylitystä huomattavasti. Piirtoetäisyydet ovat vaikuttavia, ja yksityiskohdat latautuvat saumattomasti siirtymissä. Kaikista avoimista pelimaailmoista näiden pelien New York on luultavasti ainut, jossa en koe tarvetta käyttää pikamatkustusta jatkuvasti, koska tavallinen liikkuminen on vain niin älyttömän hauskaa. Lisäksi puhtaasti seittien varassa matkustaminen johtaa usein jonkun kiinnostavan asian löytämiseen tai vähintäänkin rikosten pysäyttämiseen.
Rötöstelyn torjunnassa oleellista on tietysti taistelu, joka edellisten osien tavoin pohjautuu pitkälti reaktiiviseen toimintaan iskuja väistellessä ja vastaiskuja tehdessä. Erilaiset vihollistyypit takaavat kuitenkin tälläkin kertaa sen, että yksi ja sama strategia ei toimi kaikkia vastaan. Erikoisiskujen ja laitteiden hyödyntäminen taisteluissa tuo myös mukavaa lisämaustetta perinteiseen mätkintään. Vihollistyypistä riippuen eri iskut ja apuvälineet tuottavat erilaisia tuloksia. Pieni varjopuoli taisteluissa on se, että joskus peli ymmärtää väärin, mihin viholliseen iskujen haluaisi kohdistuvan. Erityisesti seitillä vihollisen luokse sinkoutuessa on erityisen tärkeää, että kamera on suunnattu kohteeseen. Muuten itsensä löytää kurmottamasta väärää tyyppiä tai toimettomana.
Hahmot ja ympäristöt ovat kauniita ja ääninäyttely laadukasta. Tavalliset kaduntallaajat eivät ehkä ole kauneimpia koskaan nähtyjä hahmomalleja, mutta pää- ja sivutehtävissä jokaisen vähääkään merkityksellisemmän hahmon mallinnus on tehty juurta jaksain huolellisesti ja taidokkaasti. Ruudunpäivitys tökkäilee pari kertaa isommissa taisteluissa, ja joskus tekstitykset laahaavat äänen jäljessä – jostain syystä kiinnitin tähän erityistä huomiota kuulokkeilla pelatessa. Nämä ovat kuitenkin varsin pieniä ongelmia, ja ruudunpäivityksen falskaus on niin harvinaista, ettei se vaikuta pelikokemukseen.
Kuten jo sanottu, tarina vie mennessään. Olen vahvasti sitä mieltä, että Insomniacin pelit tarjoilevat parempaa modernia Hämähäkkimies-tarinaa kuin mikään muu media tällä hetkellä. Kaikista Hämiksen vihollisista Kraven on valittu yhdeksi pelin pahiksista ja vieläpä toteutettu hyvin. Kraven’s Last Hunt -tarinaa lukuunottamatta vitsiksi jääneen mestarimetsästäjän videopeliversio on nerokas ja aidosti uhkaava sekä kiinnostava pahis, jonka vertaisensa vastustajan etsintä tuo hänet nokikkain Hämähäkkimiesten ja näiden moraalisen kompassin kanssa. Kravenin toimet vaikuttavat suoraan myös siihen, että Peter saa symbioottipuvun. Tämä tapahtuma puolestaan avaa yhden tarinankaaren lisää, ja Sam Raimin trilogiassa valkokankaalla latteaksi jäänyt symbioottitarina on sekin toteutettu hienosti niin vanhempaa kuin uudempaa sarjakuvamateriaalia hyödyntäen. Päätarinan tapahtumat kytkeytyvät toisiinsa kauniisti, ja päähahmojen sisintä tutkitaan kiinnostavalla sekä ajoitain koskettavalla tavalla.
Pari tarinan tapahtumiin liittyvää sivutehtäväsarjaa esittelee potentiaalisia uusia hahmoja, joiden varhaisten tunnusmerkkien huomaamisesta ainakin tämä pitkäaikainen Hämiksen fani sai hyvän mielen. Aikaisemmista osista poiketen tehtävissä nähdään myös jonkin verran tiimityötä. Tämä on toki luonnollinen lisäys nyt, kun pelattavissa on kaksi Hämähäkkimiestä. Toisen sankarin ollessa mukana tohinoissa kontrolloidaan kuitenkin vain yhtä hahmoa, eikä vaihtaminen kesken tehtävän ole mahdollista. Peterin ja Milesin keskinäisen ystävyyden ja luottamuksen rakentaminen on kuitenkin sekin toteutettu hienosti. Peterin huoli Milesista tavallisena ihmisenä ja Milesin kova auttamisen halu sekä Peterin ihailu ovat keskeisiä asioita heidän kanssakäymisessään.
Parhaimmiksi sivutehtäviksi paljastuvat kuitenkin ne, jotka eivät liity superpahiksiin vaan New Yorkin ihmisiin. Insomniac on onnistunut upottamaan hienon ja yliluonnollisen supersankaritarinan keskelle hetkiä, joissa keskitetyään tavallisiin supervoimattomiin ihmisiin ja heidän elämänsä haasteisiin. Näiden tehtävien samaistuttavuus ja kyynelkanavien avautumisen määrä riippuvat toki pelaajasta yksilönä, mutta ne ovat joka tapauksessa tervetullut lisä ja juurruttavat Hämähäkkimiehet ympäristöönsä eri tavalla kuin jatkuva superroistojen jahtaaminen.
Isona teemana tarinoissa ovat toiset tilaisuudet. Ketkä sellaisen ansaitsevat, ja mitä niillä voi tehdä? Kun pelimekaaniset asiat ovat myös kunnossa, ei Marvel’s Spider-Man 2:n tekstistä ja sen lähestymistavasta voi muuta kuin nauttia. Eikä kaikesta tästä nauttiminen suinkaan edellytä aikaisemman hämistuotannon tuntemista. Insomniac osaa kutitella pitkäaikaisten fanien jalkapohjia hienovaraisella tavalla, joka ei paiskaa itsestäänselvyyksiä päin näköä, muttei myöskään piilottele asioita niin, että vain syvimmällä tarustossa uivat ymmärtäisivät niitä.
Tämän lisäksi tarjolla on toki myös perinteistä valokuvien napsimista – tosin siinäkin tehtävänä on kuvata New Yorkin elämää eikä maamerkkejä kuten viimeksi – minipelejä ja esineiden keräilyä. Omaksi suosikseni nousivat Hiekkamiehen muistoja sisälleen kätkevät kristallit, jotka selvittävät hänen pelin alkumetreillä tapahtuneen riehumisensa syitä. Totutusti tehtävistä saaduilla palkinnoilla ja tarinan edistämisellä voi myös hankkia Hämähäkkimiehille erilaisia pukuja käytettäviksi. Mukana on niin elokuvista ja sarjakuvista tuttuja pukuvaihtoehtoja kuin peliä varten tehtyjä uusia kokonaisuuksia. Hauskana yksityiskohtana Milesin valikoimasta löytyvät Spider-Verse-elokuvasarjan puvut on animoitu samalla tavalla kuin elokuvissa. Liikkuminen niiden kanssa ei siis ole ehkä yhtä sulavaa, mutta komean näköistä sekin on.
Kokonaisuudessaan Insomniac on tarjonnut hämisfaneille ja muillekin pelaajille jälleen erinomaisen paketin. Niin uudet kuin vanhat pelisarjan ystävät voivat odottaa erinomaista pelikokemusta, joka rakentaa kauniisti vanhan päälle vaatimatta kuitenkaan sen läpikotaista tuntemista. Rakkaus ja kunnioitus lähdemateriaalia kohtaan paistavat läpi jokaisesta yksityiskohdasta. Kaikki on tarpeeksi ”tarkkaa”, mutta samalla vapauksia on otettu, joten lopputuloksena on uusi, täysin omanlaisensa tarina. Tämän päälle tarinaa kuljettavien osuuksien välissä saa nauttia yhdestä tämän hetken parhaista avoimista pelimaailmoista. Se on tekemistä täynnä ja sen tutkiminen hauskaa.
Marvel’s Spider-Man 2 on piirtoa vaille täydellinen, ja ainut asia, mikä sen pitää erossa täyden kympin arvosanasta ovat aiemmin mainitut pienet bugit ja ajoittain itseääntoistavat sivutehtävät. Bugit saattavat toki jossain kohtaa pelin elinkaarta kadota, mutta sivutehtävien anti tuskin muuttuu. Virheet ovat pieniä, mutta virheitä kuitenkin. Niistä täytyy siis sakottaa yhden arvosanan verran. Niiden takia peliä ei missään nimessä kannata jättää valitsemaansa kauppapaikkaan. Olit Hämiksen fani tai et, Marvel’s Spider-Man 2 saa vahvan suosituksen.
Teo Scheepstra
Lue lisää Pelaajan arvosteluja täältä.