Se on lentiusa!
Olen ollut koko elämäni kovan luokan Harry Potter -fani. Varhaisimmat leffamuistoni ovat Viisasten kivestä ja siitä, kuinka rakas äitini luuli elokuvan sopivan päiväkoti-ikäiselle nassikalle. No, eihän se nyt mitenkään kamalan pelottava leffa ole, joten mitään erityisen pahaa ei tapahtunut. Se mitä tapahtui, oli sytytetty kipinä, joka on roihunnut sisälläni tuosta illasta asti. Oli aika, jolloin minulla oli kaikkien Potter-leffojen julisteet seinilläni, ja oli aika jolloin Kuoleman varjelukset tuli leffateattereihin. Niitä hetkiä en ikinä unohda.
Taustani Potter-fanaatikkona huomioiden koin suorastaan vastuukseni olla se ihminen toimituksesta, joka arvioi Hogwarts Legacyn. Moni asia on kuitenkin muuttunut Potterin loistovuosista. Sarja on yhä elossa, mutta ristiriitaisesti vastaanotetut Ihmeotukset-elokuvat tuntuvat olevan kuin epätoivoinen keinohengityskone, jota on aktivoitu vain pitämään brändiä edes jollain tapaa relevanttina.
Toinen asia, eli se elefantti huoneessa, on sarjan kirjoittaneen J.K. Rowlingin eriskummalliset ja vihaa puhkuvat Twitter-avautumiset, joilla hän on karkoittanut merkittävän joukon tukijoistaan. Rowlingin osallistuminen nyt arvostelussa olevaan peliin on kehittäjien mukaan minimaalinen, mutta hän on alkuperäismateriaalin kirjoittajana silti väistämättä osa sen identiteettiä. Kirjailijan näkemykset eivät kuitenkaan vaikuta pelin arvosanaan.
Hogwarts Legacy on suoraan sanottuna Harry Potter -fanin unelmapeli. Se tarjoaa huikean määrän erilaista sisältöä minipeleistä loitsimiseen ja olen viihtynyt sen parissa todella hyvin. Tähän mennessä pelissä viettämäni 40 tuntia, joiden aikana olen kolunnut käytännössä kaikki vierailemani paikat, sekä tutkaillut ympäristöjä ja avointa maailmaa leuka loksahtaneena, ovat kuljettaneet minut karkeasti vasta puoliväliin.
Peli alkaa mielenkiintoisesta lähtökohdasta, jossa viidennen vuoden velho- tai noitaopiskelijaa kuljetetaan uuteen kouluun, Tylypahkaan. Matka kuitenkin mutkistuu, kun valtaisa lohikäärme panee kuljetuskärryt uuteen uskoon ja pian ollaankin jo Irvetan velhopankissa, jossa pelaajaa odottavat varsinaisen tarinan käynnistävät muinaisten taikojen salat.
Kun hieman puiseva mutta lopulta tärkeitä opetuksia sisältävä alkuosio on saatu pakettiin ja Tylypahkaan viimein päästään, on edessä luonnollisesti lajitteluseremonia, johon pelaaja vaikuttaa päätöksillään suorasti. Mikäli pelin tarjoama tupa ei kuitenkaan miellytä, voi sen valita ihan omin kätösinkin.
Valittu tupa ei loppujen lopuksi vaikuta pelilliseen sisältöön kovinkaan suuresti, vaan on lähinnä kosmeettinen piirre. Ainoat varsinaiset huomaamani muutokset pyörivät saman päätehtävän ympärillä, mutta vievät pelaajia eri osoitteisiin. Luihuisien matka ei vie kovinkaan kauas, kun taas Puuskupuhin tamineissa päätyy varsin merellisiin ja kolkkoihin maisemiin.
Itse pelin päätarina ei ole kovinkaan pitkä. Vaikka se viihdyttää koko kestonsa ajan ja tarjoilee pelaajille niin tyylikkäitä kuin mielenkiintoisiakin hetkiä, velhoutta ja noituutta huokuva sivupuuhastelu on päivänselvästi pelin todellinen pihvi. Tekemistä on aivan tolkuttomasti, mutta se ei tunnu missään vaiheessa turhalta.
Koulukavereita voi auttaa erilaisissa pienissä ja suurissakin ongelmissa pitkin päivää, mikä ei kuitenkaan ole pakollista. Puuhastelu tuo mukaan kivaa pöhinää, joka virittää pelaajaa tunnelmaan ja esittelee huomattavan määrän mielenkiintoisia paikkoja, joihin ei ehkä muuten olisi eksynyt.
Sivutehtäviä on moneen makuun ja niiden sisältö vaihtelee tasaiseen tahtiin. Kavereita ei tietenkään tarvitse auttaa aivan ilmaiseksi, vaan keikkojen loppumetreillä tarjotaan aina mahdollisuus olla A-luokan kiristävä kiusankappale. Toki välillä pientä lisämaksua voi pyytää ihan reiluuden nimissä, mutta kukapa nyt ei tahtoisi välillä vähän tiuskaista.
Ylimääräinen puuhastelu ei rajoitu pelkästään tarinallisiin tehtäviin, vaan Tylypahkan ulkopuolella on tarjolla yllättävän Ubisoft-henkinen avoin maailma. Niin pahalta kuin vertaus kuulostaakin, ei kyseessä ole mikään jäätävä pohjanoteeraus, vaan pikemminkin aidosti mielenkiintoinen, sopivan kokoinen ja oikeasti merkityksellisillä rasteilla kyllästetty hupiluutailu täynnä kerättävää.
Jokainen kerätty loitsukirjan sivu, turvaan kaapattu taikaolento tai selvitetty pulma vie pelaajaa eteenpäin ja palkitsee tavalla joka rapsuttaa päätä juuri oikealla lailla. Kirsikkana kakun päällä peli vieläpä tarjoaa käytännössä jokaiselle puuhalle prosenttimittarit, joiden avulla omaa edistymistä voi seurata.
Avoimessa maailmassa palloilemiseen ja tavaran keräämiseen liittyy usein myös kamppailua, joka on hiottu mukavan tiukaksi. Siinä käytettävillä loitsuilla tuntuu olevan oikeaa painoa, eikä niiden jatkuva rämpyttäminen johda yleensä kovinkaan kriittisiin komboihin. Sen sijaan loitsujen käyttöä miettimällä ja niitä yhdistelemällä voi saada aikaan huomattaviakin määriä vahinkoa.
Taisteleminen vaatii ainakin näppäimistöllä jonkin verran sorminäppäryyttä, joten aivan haka siinä tuskin on ensiyrittämältä. Kun rytmiin pääsee mukaan ja näppäimet iskostuvat mieleen, on tarjolla yllättävän koukuttavaa napsuttelua. Vaikka jo pelkästään ”sallituilla” loitsuilla saa aikaan hyvää vahinkoa, tarjotaan pelaajille myös mahdollisuus opetella anteeksiantamattomia kirouksia. Ja sillä puolella vasta hauskaa onkin.
Kidutu- ja Avada Kedavra -taiat tulevat nopeasti tutuiksi niiden makuun päästessä, ja koska pelissä ei ole minkään sortin moraalisysteemiä, voi niitä viljellä aivan huoletta. Jos taisteluun on sattunut mukaan kavereita, voivat he toki nostaa hieman kulmakarvojaan, mutta tiukassa tilanteessa ilmaan heitetty, potentiaalisesti jopa hengen pelastava Avada Kedavra on tuskin ikinä haitannut ketään.
Moraalijärjestelmän puuttuminen on harmillista, sillä sen ympärille olisi voinut rakentaa vaikka kuinka herkullisia tarinankaaria, mutta toisaalta Avalanche Softwaren jo nyt valtavaa peliä kauempaa katsellessa voi olla todella tyytyväinen.
Wizarding World -saagaan on mahtunut vuosien varrella yllättävän runsas kasa pelejä, joista Hogwarts Legacy on kiistatta paras. Vaikka saagan aloittaneen sarjan varsinainen päähenkilö ei siinä sauvaansa viuhuttelekkaan, on se täynnä juuri sitä magiaa, johon rakastuin aikoinaan Harry Potterissa. Leffoista ja kirjoista tutut sijainnit houkuttelevat pelissä puoleensa kuin Mustajärven merenneidot konsanaan, ja nehän eivät edes ole mikään ilo silmille!
Pc:llä pelattuna Hogwarts Legacyn suurimmaksi ongelmaksi muodostuivat julkaisun aikaan lopulta sen kohtuullisen rajut suorituskykyongelmat. Onneksi tiimi pelin takana loitsi siihen vielä viimeisen Entistuksen, ja se toimii tänä päivänä varsin sutjakasti, sillä tämä peli on oikeasti todella herkullinen lisä Potterversumiin.