Clandestine

Kahden keikka

Tilanne on lievästi sanoen kireä. Aseistettu vartija lähestyy agentti Katya ”Kuiskaus” Kozlovaa, mutta etenemisen estää itsepäinen turvaovi.

”Se ovikoodi ois hyvä saada nyt. Mikä siinä kestää?”

”Ois tässä muutakin tekemistä.” Mestarihakkeri Martin ”Kondori” Symborskin näppäimistön nakutus kuuluu puheen taustalla. ”Sä nyt et arvosta tätäkään, mutta piti hoitaa tuo kamera ja admini on ihan perässä. Mee odottamaan ylös, eikun pohjoiseen. Ovesta ja vasemmalle. Siis vasemmalle!”

”Minun vasemmalle vai käytävän vasemmalle? Helvetti, mä kuolin. Uusiksi?”

Agenttikaksikon viestinnässä ei ole Bourne-tarinoiden jäätävää ammattilaisuutta, mutta Kozlova ja Symborski ovatkin oikeita ihmisiä. Minä olen kenttäagentti ja kaverini seuraa toimintaa monimutkaisen tietokonekäyttiksen takaa. Elämänlankana välillämme on suora Skype-yhteys.

Clandestinessa homman nimi on asymmetrinen hiippailu. Se tarkoittaa, että kahdelle yhteistyötä tekevälle pelaajalle on jaettu aivan eri työkalut, ja vain saumaton yhteistyö takaa menestyksen. Hakkeri näkee kartan, merkitsee vartijoiden reittejä, ohjailee kameroita ja avaa tietokantoja. Nykyviihteessä paras vertailukohta on televisiosarja Person of Interest, jossa entinen CIA-körmy ja tietokonenörtti eivät pärjäisi ilman toisiaan. Kenttäagentti voisi teoriassa räiskiä ja hakata tiensä kohteeseen, mutta se olisi vaikeaa ja tyhmää. Parempi on kuunnella apurin vinkkejä ja kulkea varjoissa jälkiä jättämättä.

Clandestine on häivepeli toisessakin mielessä. Marraskuussa vähin äänin ilmestynyt tanskalaispeli on taas yksi indietapaus, joka ei todellakaan myy itseään ruutukaappauksilla. Tarina sijoittuu kylmän sodan jälkilöylyihin vuoteen 1996, mutta grafiikka on kuin vuodelta 2006. Kammottava naama-animaatio taas pääsee YouTubessa korkeintaan huumorivideoihin. Parin kympin hinta auttaa, eikä pintaongelmilla ole mitään väliä, jos hyvä hiiviskely kiinnostaa.

Clandestine ei ole nätein ja hiotuin peli, mutta se tekee niin monia asioita oikein. Agenttitarinassa on sama viehättävän vakava tyyli kuin Obsidianin Alpha Protocolissa, ja se voisi olla peräisin pohjoismaisesta teknotrilleristä. Tehtävillä hiiviskellään venäläisen huumeparonin huvilassa, rahaa pesevässä pankissa ja jopa Tanskan parlamentissa. Kansainväliset hahmot puhuvat oikeasti eri kieliä. Tehtäväsuoritukset jopa vaikuttavat tarinaan. Jos pankkikeikalta ei jää todisteita käynnistä, samaa turvayhtiötä hyödyntävä IT-yritys ei nosta hälytystasoa paria kenttää myöhemmin. Peli innostaa hinkkaamaan suorituksia, kunnes kaikki sujuu täydellisesti. Siksi tehtävälle tekee mieli lähteä ilman pyssyä, jotta lopulta saa väkivallattomalle sankarille varatun McGyver-palkinnon.

Yksinpelinä, jossa pelaaja hoitaa molempia rooleja vuorotellen, pienen budjetin Clandestine jää suurempien hiiviskelypelien jalkoihin. Kaksinpelinä, kun Skypen päässä on hyvä kaveri, se nousee genren kulttiklassikoksi. Pelintekijöille opetus on se, että aina ei kannata panostaa tasapuolisuuteen. Kun moninpelin pelaajille jaetaan taitavasti eri heikkouksia ja vahvuuksia, heidän välilleen voi syntyä upea yhteys, mutta ei tätä voi yrittää jonkun tuntemattoman kanssa.

Kuule siis, kondoorikotka, nyt pitäisi saada se saamarin ovikoodi. Hop hop!