Satumetsän pauloissa
Sadunomainen, herttainen ja lämminhenkinen eivät ole sanoja, jotka tavallisesti liitetään PlatinumGamesin räiskyviin Bayonetta-toimintaspektaakkeleihin. Ne tulevat kuitenkin ensimmäisinä mieleen Bayonetta Origins: Cereza and the Lost Demonia pelatessa. Täysin yliampuva luotinoita ei suinkaan ole aina ollut itsevarma enkelien ja demonien rankaisija, jollaisena sarjan ystävät hänet tuntevat. Bayonetta 3:n vanavedessä julkaistu lumoava seikkailu tarttuu nuoren ja herttaisen Cerezan noituuden ensiaskeliin tavalla, joka herättää seikkailunjanon ja saa toistuvasti suupielet hymyyn.
Vaikka varsinaisen trilogian edellinestä pelistä ei ole kovinkaan pitkä aika, ei Cereza and the Lost Demon onneksi ole kiireellä kyhätty ja köykäisimmästä päästä oleva sivuosa. Satukirjamaisella ilmeellä ja kerronnalla höystetty luomus on täysin oman identiteetin saanut seikkailu maagisessa metsässä, jossa rauhaisa tutkiminen, leppoisa taisteleminen ja kepeä pulmanratkonta yhdistyvät hienovaraisiin metroidvania-elementteihin. Rennommasta otteesta huolimatta mukana on runsaasti PlatinumGamesille tunnistettavia piirteitä, kuten studion viimeaikainen mieltymys kahden hahmon samanaikaiseen ohjaamiseen.
Pelin nimen mukaisesti nuoren Cerezan apuna toimii tämän ensimmäinen demoni, joka pieleen menneen manauksen takia joutuu vastentahtoisesti sitoutumaan noidan tiukassa syleilyssä aina kulkevaan Cheshire-kissanukkeen. Satukirjamainen kerronta tuo uudenlaista näkökulmaa Umbra-noitien ja näiden käskyttämien demonien väliseen suhteeseen, sillä kummallisen kaksikon yhteinen taival on monin paikoin tarina epätodennäköisestä ystävyydestä ja yhteistyön voimasta.
Pelillisesti Cerezan ja Cheshiren välinen tehtävänjako on yleensä selkeä, vaikka rajat sekoittuvat varsin mielekkäästi ja kekseliäästi. Avalonin mystisen metsän syvimpiä kolkkia kolutaan päätoimisesti taitojaan vielä kehittävänä Cerezana, kun taas kissanuken uumenista suuremmaksi pedoksi jalkautuva Cheshire ottaa vetovastuun ilkikuristen henkiolentojen löylyttämisessä. Cheshiren voi kutsua vapaasti ohjattavaksi myös taistelujen ulkopuolella, kun taas Cerezan panos yhteenottoihin voi olla esimerkiksi vihollisia hidastavien köynnösten manaaminen.
Dynamiikan ympärille rakennetaan jatkuvasti viihdyttäviä etenemispulmia, joissa parivaljakon on yleensä hajaannuttava omille reiteilleen ja autettava toisiaan omilla kyvyillään. Cereza voi esimerkiksi kasvattaa tiettyjä kasvustoja tanssiliikkein toimivilla taioillaan, kun taas Cheshire yleensä raivaa tietä käpälillään. Peto oppii matkan aikana myös monia keskeisiä kykyjä, joista vaikkapa venyvällä köynnöskielellä voi avata koukulla varustettuja siltoja tai vetää niin tavaroita kuin vihollisiakin puoleensa. Varsinaisen metsän puolella tilanteet pysyvät usein selkeinä ja suoraviivaisina, mutta henkiolentojen sieltä täältä löytyvien illuusioiden sisällä aivonystyröitä ja navigointitaitoja haastetaan sitäkin tyydyttävämmällä ja syvällisemmällä otteella.
Samanaikaiseen ohjaamiseen tottuminen vie aikansa, mutta PlatinumGamesilla on onneksi ymmärretty huomion jatkuvan jakautumisen käyvän pidemmän päälle kuormittavaksi. Pasmojen mennessä sekaisin ajatuksia voi nollata kutsumalla Cheshiren takaisin nukkemuotoon. Sieltä otus voi tarvittaessa ulottaa käpälänsä vaikkapa jättikaisloihin, jotka sinkauttavat kaksikon tasanteelta toiselle. Tapahtumia seurataan myös kiinteästä yläviistokulmasta, joten turhan kamerankääntelyn sijaan kumpikin ohjainsauva on omistettu oman hahmonsa ohjastamiseen. Tämä pitää pelitilanteet luontevina ja selkeinä, eikä rauhallisen tahdin ansiosta pääse syntymään tarvetta hätäilyyn tai hosumiseen.
Ei silti ole mitenkään kummallista unohtaa hetkellisesti ohjata toista hahmoa, etenkään taisteluissa. Tästä ei onneksi rankaista pelaajaa liiaksi asti edes loppumetreillä, mutta yhteenotot pysyvät silti sopivan haastavina.
Mätkinnällä on yhä huomattava rooli, vaikka Cereza and the Lost Demon painottaa huomattavasti enemmän tutkimista ja rauhaisaa etenemistä sarjan muihin peleihin verrattuna. Vaikka mukilointi ei kehkeydy yhtä syvälliseksi ja nopeatempoiseksi kuin luotinoidan aikuisiän kahakoissa, on toiminnassa oma otteessaan pitävä temponsa ja tuntumansa. Syvyyttä Cheshiren liikkeisiin saadaan neljästä seikkailun aikana kerättävästä elementaalikivestä, joiden kyvyillä voidaan esimerkiksi sammuttaa tulisia suojakenttiä tai repiä koukulla varustettuja kilpiä. Kyvyt ja eri vihollistyypit pitävät pelaajat varpaillaan niin tehokkaasti, etteivät erilliset haasteilluusiotkaan pääse puuduttamaan tai turhauttamaan.
Sekä Cheshirellä että Cerezalla on lisäksi omat keräiltävien esineiden avulla karttuva kykypuunsa, joita kehittämällä elävöitetään niin taisteluja kuin maailman tutkimistakin. Cereza oppii esimerkiksi sitomaan useampia vihollisia paikoilleen köynnöksillään, mutta myös liikkumaan nopeammin ja kantamaan enemmän tarvikkeita. Cheshirestä vuorostaan voi tehdä melkoisen tuhokoneen, mutta tämä luonnollisesti vaatii salaisten herkkureittien etsimistä ja henkiolentojen vapaaehtoisten taistelu- ja pulmailluusioiden koluamista. Kyseisten kannustumien ohella Avalonin metsä on itsessään sen verran lumoava ja maisemiltaan vaihteleva, että sitä koluaa mieluusti päätarinan ulkopuolellakin.
Poluilta poikkeaminen on siinäkin mielessä suositeltavaa, että päätarinaan keskittyessä Cereza and the Lost Demon on aavistuksen verran liian suoraviivainen. Valkoisen suden jalanjäljillä merkityltä päälinjalta poikkeaminen onnistuu tasaisin väliajoin, jolloin myös pelin metroidvania-vaikutteet nostavat enemmän päätään ja pelialueet sitoutuvat toisiinsa kutkuttavasti. Pieniä huomiota herättäviä yksityiskohtia riittää siellä täällä, ja niiden perään lähtiessä myös virkistävä eksyminen on mahdollista. Kokonaisuus toki toimii pääreitillä pysyessäkin, mutta syvempi upputuminen lumoaa ainakin kaltaiseni pulmista ja tutkimisesta nauttivan pelaajan.
Oman karismansa Bayonetta Origins saa käsinpiirretyltä näyttävästä ilmeestä ja alituisesta hyväntuulisuudesta. Avalonin metsän uumeniin mahtuu lukemattomia kuvankauniita maisemia ja paikkoja, joita jää mielellään ihastelemaan pidemmäksikin aikaa. Ylipäätään maailman rakenne toimii ja houkuttelee kurkistamaan, mitä seuraavan nurkan takana odottaa. Nuoren Cerezan ääninäyttelijä onnistuu tavoittamaan hahmon naiivin luonteen upeasti, mutta myös kertojanääni tuo onnistuneesti satukirjamaista tunnelmaa tapahtumiin. Äänimaailma yleisestikin on kaunis ja tunnelmallinen, eivätkä pelistä koituvaa iloista mieltä latista edes tarinan synkemmät käänteet.
Arviolta noin viidentoista tunnin mittainen Bayonetta Origins: Cereza and the Lost Demon on kaikin puolin mainio ja sympaattinen irtiotto PlatinumGamesilta. Se ei keksi missään nimessä kepeiden metroidvania-pelien kaavaa uudelleen, mutta sisältää mukavissa määrin omien mekaniikkojensa vahvuuksiin nojaavia ideoita ja tilanteita. Vaikka on myönnettävä, että toisinaan ideoita toivoisi vietävän pidemmällekin, kokonaisuus on nautinnollinen ja saa janoamaan lisää nuoren Cerezan seikkailuja. Niin hämmentävältä kuin se kuulostaa, luotinoita toimii myös ilman luoteja.