Dune II: Battle for Arrakis (1992)
Kuten jokin aika sitten totesimme, Dyyni-pelin tekeminen on haastavaa puuhaa. Monimutkainen ja eeppinen tarina ei helposti käänny pelimuotoon, joten mikä avuksi? Kyseessä on kuitenkin visuaalisesti iskevä maailma ja rakastettu tarina, joten yritystä ja halua tehdä Dyyni-pelejä on riittänyt läpi vuosikymmenten.
Mitä jos vaikka unohdettaisiin kirjasta kaikki paitsi aivan perusteet, heitettäisiin mukaan ämpärikaupalla omia ideoita ja pistettäisiin asialle todella lahjakas kehitystiimi? Hmm, tämähän kuulostaa idealta, joka voisi toimia. Idealta, joka voisi synnyttää peleihin vaikka kokonaisen uuden lajityypin!
Dune II: Battle for Arrakis oli vuonna 1992 hämmentävä julkaisu monestakin syystä. Näistä merkittävin on ehkä se, että kuten nimikin antaa ymmärtää, se on jatko-osa pelille, joka ilmestyi vuonna 1992. Okei, nopeasti kehitetty jatko-osa? Onhan näitä nähty ennenkin, mutta Dune II on tosiaikastrategia ja Dune oli seikkailupeli. Mitä ihmettä?
Kuten niin usein käy, taustalla ovat bisneskuviot. Oikeasti Dune II ei ole mitään jatkoa Dunelle, miltei päinvastoin. Kun julkaisijat näkivät, millaista jälkeä ranskalainen Cryo Entertainment oli tekemässä, he suunnittelivat koko Dune-peliprojektin kuoppaamista ja antoivat Westwood Studiosin yrittää uudelleen. Lopulta Cryon Dune-seikkailupeli päätettiin kuitenkin julkaista, joten Westwoodin peli nimettiin todella hämmentävästi ja heitettiin myös markkinoille. Ja hyvä niin, koska tuloksena todellakin oli klassinen peli.
Westwood lähestyi Dyyni-lisenssiä hieman erikoisesta perspektiivistä, sillä tiimi heitti käytännössä koko kirjan romukoppaan ja aloitti puhtaalta pöydältä. Kirjasta lainattiin vain aivan perusteet: rohtoa pursuava Arrakis-planeetta, Atreidesin ja Harkonnenin klaanit, maan alla möyrivät hiekkamadot ja muuta sellaista peruskamaa. Kaikki muu keksittiin itse, sillä pelin tarinassa keisari on antanut kolmelle klaanille – joista kolmannen Westwood keksi itse – luvan sotia avoimesti Arrakiksen hallinnasta ja sodan voittanut klaani saa pitää koko roskan.
Dune II ei ollut ensimmäinen tosiaikastrategiapeli, mutta se oli ensimmäinen sellaiseksi tunnistettava peli. Vaikka Westwoodin kehittäjät ammensivat inspiraatiota niistä aiemmista lajityypin peleistä, kuten Mega Driven Herzog Zweistä ja Populous-peleistä, he kasasivat kokonaisuuden sellaiseksi paketiksi, jota käytännössä kaikki muut tosiaikastrategiat apinoivat seuraavien vuosikymmenten ajan. Näihin luonnollisesti lukeutui myös Westwoodin oma luomus, Command & Conquer -sarja.
Pelisilmukkana on keräillä rohtoa, rahoittaa sillä yksiköiden ja rakennusten kyhäilyä ja sitten sotia alueen toista klaania vastaan. Kullakin kolmella klaanilla on omat erikoisyksikkönsä ja niiden lisäksi hiekan päällä liikkuvat yksiköt voivat joutua jättimäisten hiekkamatojen kiinnostuksen kohteeksi, jolloin edessä on pahimmillaan todella mojova taloudellinen takapakki, kun hirmukallis supertankki katoaa hiekan alle. Hups.
Dune II oli aikanaan erinomainen peli, eikä se nykyäänkään mitenkään surkea ole, ainoastaan todella alkukantainen. Jos peliin lisättäisiin hieman käytettävyysjuttuja, kuten vaikka mahdollisuus ryhmitellä yksiköitä pikavalintaporukoiksi, sitä voisi pelailla edelleen ihan hyvillä mielin.
Nyt meno on vähän turhan karua, mutta silti karuuden alta paistaa inspiraatiota ja Dune II toimiikin parhaiten elävänä museona. Sitä pelaamalla voi saman tien nähdä, mistä ne lajityypin vuosikymmeniä kestäneet suunnitteluratkaisut tulivat ja vihdoin ymmärtää, miksi vaikka Command & Conquereissa läheteltiin louhija-ajoneuvoja malmikentille. Tietenkin, koska Dune II:ssa se oli maailmaan sopivaa menoa ja mitäpä sitä nyt hyvää kaavaa rikkomaan?
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä joka lauantai Pelaaja.fissä. Ehdota kommenteissa, mitä seuraavaksi pitäisi napata retrosteluun.
