Toinen pelaaja: Toiveammatissa

Pelaaja-lehden 136 sivuilla nähty Juuso Janhusen kirjoittama Toinen pelaaja -kolumni.

26.3.2014 08:30

Alle ala-asteikäisenä ilmoitin äidilleni, että haluan isona maanviljelijäksi. Olin jostain saanut päähäni, että se olisi maailman hienoin ammatti. Valintani oli erikoinen, koska muistan jo lapsena olleeni ruumiillista työtä vieroksuva lukutoukka ja peli-intoilija. Siinä mielessä en ole muuttunut paljon, vaikka toiveammattini on ehtinyt vaihtua useaan otteeseen.

Yläasteella toivoin tulevani milloin kirjailijaksi, milloin toimittajaksi. Toisinaan taas haaveilin arkeologin ammatista tai pohdin, että millaista olisi olla pelien tekijä, vaikken oikein osannut hahmottaa, miten pelit käytännössä syntyivät. Nuorena on vaikea nähdä sitä maailmaa, minkä kukin ammattikunta kätkee päivittäiseen arkeensa.

Pelaamisen hieno puoli on pelien kyky siirtää kokijansa jonkun toisen kenkiin. Yhtenä hetkenä samaistut ruudulla loikkivaan Persian prinssiin ja seuraavaksi oletkin jo uuteen seikkailuun säntäävä Mario.

Mitä tunteitaherättävämpi pelimaailma on, sitä suuremmaksi nousee samaistumisen määrä – ainakin tiettyyn rajaan asti. Ei kukaan täysipäinen luule itseään legendaariseksi putkimieheksi, vaikka olisikin pelannut kellon ympäri Marion seikkailuja.

Pelitapahtumien mukana elämisestä jää kuitenkin kiistämättä voimakas tunnejälki. En varmasti ole ainoa, joka on usein nähnyt pelaamistaan peleistä unia.

Toisen kenkiin hyppäämisen mahdollisuus on peleille niin keskeinen ominaisuus, että sitä soisi käytettävän myös tulevaisuuden ammattiaan valitsevien nuorten apuvälineenä. Tiesin jo lapsena, miten jännittävää on olla rallikuski, ainakin pelimaailmassa, mutten millaista on olla toimittaja tai merimies.

Erilaisten vakavien ja koulutuksellisten pelien kirjon laajentuessa voisi kuvitella, että myös eri ammatteja simuloivia pelejä olisi tullut markkinoille enemmän. Maatila- ja joukkoliikennesimulaattoreita on toki tarjolla, eikä sodankäynnin eri muodoista ole puutetta, mutta tuhannet aiheet odottavat edelleen tekijäänsä.

Amerikkalainen Wired-lehti tuotti vuonna 2009 Somalian rannikon merirosvoja ja panttivankineuvotteluja käsittelevän artikkelinsa tueksi Cutthroat Capitalism -pelin, jossa pelaaja pääsi merirosvojen kanssa neuvottelevan asiamiehen rooliin. Jos panttivankineuvottelijan ammattiakin pääsee jo testaamaan, miksi koulujen ammatinvalintatestejä ei ole vieläkään korvattu eri ammattialoja simuloivilla peleillä?

Eikä simulaatioiden määrää tarvitsisi rajoittaa pelkkään työelämään. Sosiaali- ja työvoimatoimistoissa asiointia simuloiva peli tekisi monimutkaisilla byrokraattisilla koukeroillaan nuorisolle selväksi, että koulutuksen ja ammatin pariin todella kannattaa hakeutua. On suorastaan ihme, ettei tällaista peliä ole jo olemassa. Yhteiskunta säästäisi sen avulla miljoonia.

Teinivuosieni ammattihaaveista valtaosa on toteutunut, mutta monen työpaikan kautta. Tutuksi ovat tulleet niin feissarin, kustannustoimittajan kuin levykauppiaankin arki. Näitä ammatteja esittelevät pelit eivät ehkä olisi tehneet reittiäni yhtään vähemmän mutkikkaaksi, mutta ainakin olisin tiennyt vähän paremmin, mihin olen hyppäämässä.

Tai sitten farmisimulaattorin näkeminen pikkupoikana olisi sinetöinyt kohtaloni. Olisin nyt tilallinen.

– Juuso Janhunen

Kolumni on julkaistu alunperin Pelaaja-lehdessä numero 136, joka julkaistiin tammikuussa 2014.

Lisää luettavaa