Pelaaja-lehden sivuilta tutut Toinen pelaaja -kolumnit julkaistaan myös Pelaajalehti.comissa. Julkaisemme alkuun kolumnistimme Juuso Janhusen vanhempia kirjoituksia joka keskiviikko siihen asti, kunnes sisältö ottaa itsensä kiinni. Sen jälkeen kolumni nähdään sivustolla aina seuraavalla viikolla uusimman lehden julkaisusta.
Katselin työpäivän päätteeksi SimCityn traileria ja innostuin. Kaltaiseni nojatuoli-Napoleon muistuttaa kummasti pikkulasta joulun alla, kun eteen lyödään uusi strategiapeli tai kaupunkisimulaatio. Jokin vallan jakamisessa ja käyttämisessä viehättää, en kai olisi muuten päätynyt jo nuorena erään poliittisen nuorisojärjestön työntekijäksi.
Vaikka sittemmin olen tehtävän jättänyt ja puolueen jäsenkirjasta luopunut, niin politiikan ja pelaamisen välinen yhteys jaksaa kiinnostaa. Voisivatko poliitikot oppia peleistä jotain?
Tiedän, etten ole ajatusteni kanssa yksin. Muistan ainakin entisen peruspalveluministerin, kansanedustaja Osmo Soininvaaran pohtineen julkisuudessa pelien ja reaalipolitiikan eroja. Hän päätyi toteamaan, että kompromissien täyttämästä ja hitaasti etenevästä politiikanteosta olisi aika vaikea saada viihdyttävää peliä, ja että hänen suosikkipelinsä Civilizationin perusopeista ainoastaan se, että rauhanomaisesti voi voittaa, kannattaisi siirtää myös oikeaan maailmanpolitiikkaan.
En tiedä, onko Soininvaara pelannut Positechin kehittämää Democracy-peliä, mutta ainakin kotimaisten poliitikkojemme edesottamuksia seuratessa tulee mieleen, että heidän pitäisi antaa pelille mahdollisuus.
Democracyssa simuloidaan eri valtiomuotoja ja poliitikkojen eteen tulevia päätöksi siten, että jokainen päätös vaikuttaa niin yhteiskunnan kehitykseen, poliitikkojen suosioon kuin ympäristöön ja talouteenkin. Pienimuotoiseksi indiehitiksi noussutta peliä käytetään opetusvälineenä lukuisissa kouluissa ja yliopistoissa, mutta kansanedustajamme tuskin ovat siitä kuulleet, vaikka pelin syy-seuraussuhteita hienosti esittelevä mekaniikka voisi avata varsinkin monta kautta eduskunnassa istuneiden luutuneita käsityksiä.
Poliitikkojen sivistystyötä ei tietenkään kannata jättää yhden pelin varaan. Esimerkiksi uusimman SimCityn moninpelistä he voisivat oppia, kuinka yhteistyö eri asutuskeskusten välillä säästää energiaa ja rahaa.
Loppuisi se kunta- ja peruspalvelu-uudistusten vastustus kuin seinään. Ja jottei historian merkitystä kansallisen etumme vaalijoiden sivistäjänä unohdettaisi, tulisi edustajien pelata Paradox Entertainmentin Europa Universalis -sarjaa, joka antaisi kattavan kuvan pitkän tähtäimen taloussuunnittelun ja mikrotason päätösten vaikutuksesta kaupunkien ja kansojen kehitykseen. Näissä peleissä jokainen tieteen, taiteen tai vaikkapa henkilöstön palkkauksen parissa tehty valinta vaikuttaa vuosikymmenien päähän. Tämä muistuttaisi päättäjiä jos ei muusta, niin ainakin politiikanteon vastuullisuudesta ja seurauksista.
En toki väitä, että kaikista strategiapeleistä olisi pelkkää hyötyä poliitikoille. Esimerkiksi Crusader Kings 2 on peli, joka lähinnä opettaisi poliitikoille juonittelua, selkäänpuukottamista (myös kirjaimellisesti) ja ainoastaan oman lähipiirin etujen ja vallan kartuttamiseen tähtääviä toimia kiristämisestä lahjontaan. Toisin sanoen poliitikot eivät oppisi siitä mitään, mitä eivät jo osaa.
– Juuso Janhunen
Kolumni on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehdessä numero 125, joka julkaistiin helmikuussa 2013.
Kuvitus: Eva Eskelinen