Olen suuri hauskanpidon fani. Vaikka monesti kaipaankin tietynlaista vakavuutta pelaamiltani peleiltä, huomaan usein kuluttavani aikaa tehden en oikeastaan mitään. Tässä esimerkiksi tulevaan lehteen arvostelemani Sunset Overdrive osuu juuri oikeaan hermoon. Pelimaailmassa haahuilu ilman mitään oikeaa tekemistä ei ole pitkään aikaan ollut näin viihdyttävää.
Luonteeltani olen laiska suorittaja. En jaksa motivoitua saavutusjahdista tai pistekuninkuudesta, mutta aloittamani asiat vien aina loppuun hyvin säntillisesti, ihan hiekkalaatikoissakin. Tykkään toimia tehokkaan systemaattisesti, jolloin pelaaminen sujuu aika hyvällä perusrutiinilla. Ensin päätehtävät, sitten helpommat sivutehtävät ja viimeisenä aikaa vievä puurtaminen ja kerättävät. Tällä tyylillä pystyn aikatauluttamaan omaa pelaamistani hyvin pitkälle ja sovittaa sessiot muun arkeni kanssa. Eikö kuulostakin ärsyttävän järjestelmälliseltä?
Syksyn aikana olen huomannut valuvani useammankin pelin kanssa tietynlaiseen toimettomuuteen. Olkoon kaamosmasennus tai mikä, mutta en vain saa aikaiseksi suorittaa ja tehdä. Pyörin pelimaailmoissa kuluttamassa aikaa kokematta oloani erityisen viihdytetyksi. Ongelma on luonnollisesti omani, mitäs en juuri nyt jaksa innostua suurista juonikuvioista ja muusta mukavasta. Tietenkin on muistettava, että arvosteltavat pelini pysyvät tämän kaiken ulkopuolella ja ongelma koskettaakin ainoastaan vapaa-aikaani.
Okei, en siis pidä tyhjäntoimittamisesta mutta olen tehnyt sitä kyvyttömyyttäni silti saamatta juuri minkäänlaista tulosta aikaiseksi. En olisi uskonut, että Sunset Overdrive olisi ollut ratkaisu tämän kaiken takana. Pidin peliä pitkään ihan sairaan rasittavan oloisena. Markkinointi keskittyi tosi paljon pelkkään hauskanpitoon jolloin iski välitön vastareaktio. Tästä huolimatta luontainen uteliaisuuteni suorastaan pakottaa testaamaan lähes kaiken, joten annoin Sunset Citylle mahdollisuuden osoittaa epäilykseni oikeaksi. Voi miten väärässä olinkaan.
Tykkään pyöriä pelialueena toimivassa kaupungissa. Tehtävät toteutuvat sitä mukaa kun ne vastaan tulevat, tai kun siltä tuntuu. Ei paineita. Pääsen kiinni tiettyyn pelaamisen rentouteen, jolloin voin matalalla kynnyksellä aloittaa tahallisen joutenolon jos siltä tuntuu. Ja se on erittäin tervetullutta. Olen aina vähän kateellinen niille ihmisille, jotka kasuaalisti pelaavat tunnin siellä ja toisen täällä ilman suurta sieluntuskaa pelin loppuunsaattamisesta.
Harvoin harmittaa myöntää olevansa väärässä, etenkin kun se tapahtuu näin päin. Oikeastaan jo se, että näinkin peruskriittinen ihminen voi vielä yllättyä positiivisesti on yksi syksyn mukavampia juttuja. Olisi ihan mukava kuulla miten lukijoilla toteutuu arkinen pelaaminen, iskeekö hienoinen saamattomuus vai onko se aina yhtä juhlaa?
Jenni Ahlapuro