Sunnuntaiblogi: Realististen hahmojen dilemma

Sunnuntaiblogissa ihmetellään sitä vastustusta, jota pyrkimys realistisempaan hahmonluontiin saa osakseen. Miksi me kuvittelemme, että muutos on meiltä jotenkin pois?

26.7.2015 09:30

Pelaajassakin uutisoitiin tapauksesta, jossa Amerikkalainen bulimikkojen tukiverkosto photshoppasi ikonisia pelihahmoja uuteen uskoon paikallista keskivertonaista mukaillen. Ottamatta lopputulokseen varsinaisesti kantaa, oli ajatus hieno ja herättelevä kaikessa konkretiassaan – se näytti millaisia naiset keskimäärin yhdessä tässä nimenomaisessa maassa ovat, ei millaisia heidän tulisi olla. Kuka tahansa mies voi milloin vain kertoa oman mielipiteensä siitä, miten media ja viihdetuotteet eivät aseta naisille ulkonäköpaineita, mutta käytännössähän kyseessä on nimenomaan heijastuma yhteiskuntamme ihanteesta. En yhtään ihmettele, että tähän muottiin sopimaton nuori, lapsi tai itsestään epävarma aikuinen kokee negatiivisia tunteita tästä johtuen – eikä se ongelma poistu vähättelemällä yhtään mihinkään. Olen siis jo lähtökohtaisesti sitä mieltä, että pienimmätkin yritykset muuttaa omaa maailmaamme eivät ole minulta tai sinultakaan pois. Päinvastoin.

Realistina on kuitenkin myönnettävä, etten usko poikkeuksellisen suuren muutoksen ajan koittavan, vaikka me olemmekin nähneet hienoja esimerkkejä siitä, miten pienin teoin on mahdollista vaikuttaa ilman että pelikokemus esimerkiksi juuri kärsii. Tähän voisi nostaa vaikkapa tuoreimman version Lara Croftista, joka on huomattavasti aikaisempia siskojaan inhimillisempi niin ulkoisesti kuin toki muutenkin. Tomb Raider oli yksi viime vuosien laajalti pidetyimmistä peleistä kohtalaisen tyypillisellä, joskin tavan sohvaperunaa urheilullisemmalla hahmolla varustettuna. Muutos vanhaan oli tarpeeksi huomattava tullakseen noteeratuksi, mutta kuitenkin riittävän hienovarainen ollakseen alleviivaamatta itseään. Epäilenpä, että bulimiaverkoston luoma versio olisi saanut melkoisen vastalauseryöpyn osakseen, aivan kuten nytkin.

En sano että nyt olisi äkkiä rynnättävä pukemaan pelien naishahmoille enemmän vaatetta ja lihaa luidensa ympärille, vaan enemmän kaipaan sitä ilmapiirin muutosta mikä tämän keskustelun ympärillä tuntuu vallitsevan kerta toisensa jälkeen. Ihmisten aitoja kokemuksia ja tunteita vähätellään minkä ehditään, pyrkien pyyhkimään sillä ongelmaa mattojen alle. Asioiden käsittely yksioikoisesti vain omasta näkökulmastaan katsottuna on hedelmätöntä ja turhaa ellei yksilöllä ole minkäänlaista taitoa tai halukkuutta asettua toisen asemaan. En todellakaan tiedä miltä miehistä tuntuu nähdä jatkuvasti geneerisiä toimintasankareita muskelit ojossa kaatamassa naisia ja vähän alieneitakin siinä sivussa, mutta ette te näe minua vinkumassa että mieshahmojen yksiulotteisuus videopeleissä ei ole ongelma, koska juuri minulla ei ole ongelmaa. Ihan tavallisen ihmisen tapaan pystyn ymmärtämään toisen osapuolen näkökulmaa ja ehkä jopa kokemaan empatiaa. Se on sitä ihmisyyttä.

Jenni Ahlapuro

Lisää luettavaa