Meillä pelataan kotona paljon. Itseasiassa niin paljon, että molemmilla on omat konsolit ja asunto televisioita täynnä. Huonemäärämme mahdollistaa samanaikaisen pelaamisen niin, ettei kummankaan tarvitse häiriintyä toisesta vaikka kuulokkeita ei käytettäisikään. Suuri osa asuinjärjestelyistämme ja huoneiden sisustuksesta kulkeekin meille rakkaan harrastuksen ehdoilla, mikä on aina tuntunut omasta mielestä erittäin luontevalta. Meillä panostetaan pelaamiseen aika paljon, mutta täysin ongelmatonta sekään ei kuitenkaan vastoin yleistä harhaluuloa ole.
Pelaaminen on yllättävän monella pariskunnalla riitojen aihe ja mielipahan tuottaja, eikä ihme. Siihen kuluu valtavasti aikaa, eikä puoliso ole oikealla tavalla läsnä, vaikka fyysinen olemus samalla sohvalla sijaitsisikin. Pelaamisesta vähemmän välittävä kumppani ei ehkä ymmärrä harrastuksen viehätystä tai pitää sitä oman ennakkoasenteensa mukaan lapsellisena tai typeränä puuhasteluna. Pelaava osapuoli taas puolustaa oikeuttaan harrastaa henkeen ja vereen, huomioimatta koskaan kompromissien mahdollisuutta. Videopeleistä aiheutuvat ongelmat nakertavat suhdetta, kun toinen kokee olonsa torjutuksi ja yksinäiseksi samalla kun toinen ahdistuu tunteesta, että oikeutta harrastamiseen yritetään rajoittaa.
Pelit eivät varsinaisesti olekaan osa ydinongelmaa ja riitoja syntyy meillekin, pariskunnalle jonka luulisi ymmärtävän toistensa harrastuksia. Minua harmittaa jos flunssan kourissa maatessa kodinhoito jää yksin omille harteilleni puolisoni hakatessa Destinyä päivä toisensa perään siinä missä häntä risoo viikonloppusuunnitelmien peruuntuminen jonkun kiireellisen peliarvosteluni tieltä. Molemmilla on paha tapa näprätä puhelimia ja tabletteja yhteisen leffaillan aikana, ja se ottaa tasapuolisesti kumpaakin aivoon. Fokus on näinä hetkinä jossain muualla kuin siellä missä sen suhteessa aina aika ajoin pitäisi olla, ja se tuntuu varmasti kaikista ihmisistä pahalta. Käytännössä pelaamisen tilalla voisikin olla mikä tahansa muu kotona huomiota vievä harrastus.
Kaikesta onneksi selviää puhumalla ja kompromisseja luoden, sekä tietenkin yhteisiä sääntöjä noudattaen. Pidän pelaamista hyvänä ja iloisena harrastuksena, joten on aina kurja nähdä siihen liittyviä ongelmatilanteita. Saan yhteydenottoja niin pelaavilta kuin pelaamattomilta osapuolilta, ja tyypillisesti molemmat etsivät neuvoani siihen, miten kumppanin saisi ymmärtämään myös sitä toista näkökulmaa. Valitettavasti surullinen totuus on, ettei oikotietä onneen ole. Jos kaksi pelaamisen ammattilaistakin onnistuvat loukkaantumaan aina satunnaisesti toistensa ajankäytöstä, sitä varmasti tapahtuu myös muille. Tärkeintä onkin panostaa konfliktien ratkaisuun sen sijaan että yksioikoisesti vain välttelisi niiden syntyä. Ja olla tietenkin läsnä myös sille elämäsi tärkeimmälle ihmiselle.
Jenni Ahlapuro