Havahduin aikaisemmin viikolla vähän puolivahingossa siihen, että hartaasti odottamani The Witcher 3: Wild Hunt on jo lähes ovella. Peli viivästyi viime vuoden puolella peräti kahteen kertaan, mutta en muista harmistuneeni aidosti kertaakaan. Parhaan mahdollisen elämyksen vuoksi muutaman ylimääräisen kuukauden odottelu ei oikeastaan tuntunut juuri missään, mutta yllättävää kyllä eipä se tunnu häämöttävä julkaisupäiväkään. Jostain syystä olen tilanteessa, jossa todella lupaavalta näyttävä suosikkisarjani peli ei saanutkaan sukkia jaloissani pyörimään. Mitä ihmettä tapahtui?
Nuorempana ei ollut vaiva eikä mikään pelata kymmeniä tunteja ihan tavallisen työviikon aikana. Aivoja saattoi rasittaa minkä kerkesi, eikä unen tarve muistutellut läsnäolollaan yhtä kouriintuntuvalla tavalla kuin nyt. Pelaan edelleenkin ihan hyviä määriä kun sille päälle satun, mutta yhä useammin valitsen viihdyttää itseäni televisiosarjoilla tai elokuvilla aktiivisen tekemisen sijaan. Arjen keskellä aivoni tuntuvat väsyvän entistä nopeammin ja palautuvan hitaammin. Pelkkä ajatuskin vaikkapa viikon pelilomasta tuntuu nyt enemmän työltä kuin rentoutukselta, mitä se on aikaisemmin ollut. Vaikka kilometrejä on vielä jäljellä, alkaa ikä tehdä pikkuhiljaa tehtävänsä.
Pelkäsin alkuun tipahtavani kelkasta. Stressasin sitä, miten joskus menee helposti kaksikin viikkoa ilman minkäänlaista pelisessiota ja podin jopa huonoa omatuntoa. Meitä hemmotellaan jatkuvalla ylitarjonnalla, eikä pelattava lopu tästä maailmasta kesken, ei vaikka kuinka ahkeroisi. Harrastusten tulisi tarjota iloa ja positiivisia tunteita jatkuvan murehtimisen sijaan, ja tämän sisäistäessäni lakkasin ajattelemasta asiaa niin paljon. Pelaan ehkä entistä vähemmän, mutta olen loppupeleissä oikein tyytyväinen – saan paljon aikaan kaikkea muuta. Nuoruuden kauhu on muuttunut arjen realismiksi salakavalasti hiipien, mutta se on elämää.
Roolipelien suurena ystävänä odotan tietenkin Noiturin tulevia seikkailuja. Intoni on kuitenkin jossain määrin laantunut, sillä intensiiviset sessiot eivät ole mahdollisia samalla tavalla kuin ennen. Oikeastaan maratonmaisten iltojen sijasta melkein jopa odotan enemmän sitä arjen satunnaisuutta, vaikka edistyminen onkin huomattavasti hitaampaa. Ehkä vähän yliromantisoin ajatusta, mutta pelien parissa vietettyä aikaa osaa arvostaa enemmän, kun sitä tekee vähemmän. Sama efekti minulla toistuu parhaillaan Bloodbornen parissa. Olen varmasti kaveripiirissäni hitain pelaaja, mutta siitä huolimatta minulla on mahdottoman hauskaa aina ajan salliessa.
Jenni Ahlapuro