Muutosten siipien havinaa
(Nyt soi: CMX – Veljeskunta)
Aloitin keväällä kirjoittamani blogimerkinnän siitä, miten yritin saada kuumeisesti juoksevat hommani ja työpöytäni hyvään järjestykseen ennen kuin jäisin kahden viikon mittaiselle lukulomalle Helsingin yliopiston pääsykokeita varten. Tuo yhteensä aika tarkkaan 14 päivän ja yön mittainen yhtämittainen pänttääminen toikin itse asiassa aika odottamattoman tuloksen, toisin sanoen tiedekunnan ovet aukenivat – ja uudet opintoni alkavat nyt elokuun viimeinen päivä. Tuosta päivästä eteenpäin yritän vuorotella täysimittaista opiskelua ja täysipäiväistä Anime-lehden päätoimittajana hutkimista käymällä päivisin luennoilla sekä tekemällä toimittajan töitä iltaisin, joten vapaa-ajan ongelmia ei tulevana syksynä ainakaan tule olemaan! Kenties kirjoitan teille blogikuulumisia seuraavan kerran suoraan lataamosta?
Tähän samaan hurjien sattumusten sarjaan osuu vielä oman ensimmäisen asunnon ostaminen, remonttipuuhastelu paikan päällä ja tietysti koko muuttourakka. Itse tosin pääsen hieman epäreilusti pakenemaan ahavoituneiden muuttomiesten käskyttämistä luentosalin hämärään, koska orientaatioviikolla luennoilla läsnäolo on käytännössä katsoen pakollista. Yliopisto-opiskelun käytännöt ovat myös muuttuneet niin hurjasti omista edellisistä opiskeluvuosistani, että käyn toki kuuntelemassa ohjeita enemmän kuin mielelläni.
Isojen muutosten lisäksi tähän muutaman kuukauden ajalliseen välikköön ei sitten enää kovin montaa pienempää sattumusta tai asiaa mahdukaan. Metallica tuli bongattua Sonisphere-festivaaleilla Porin Kirjurinluodolla, vaikka itse asiassa henkilökohtaisesti se ”Todella Kova Bändi” olikin melkein heti keskipäivällä soittanut Mastodon! Päivä oli varsin mukava ja tunnelmaltaan kovin erilainen kuin tuosta hetkestä viikon takainen Pori Jazz, jolloin vierailin samassa paikassa katsomassa Raphael Saadiqia, Duffya ja Erykah Badua. Muuten kulunut kesä onkin sitten ollut töitä, metsässä samoilua ja valokuvien ottamista, ajoittaista konsolipelien pelaamista sekä runokirjojen lukemista parvekkeella.
(Metallicaa oli Porissa katsomassa samaan aikaan joku muukin. Yhteensä porukkaa oli noin 60 000.)
Klonkun jäljillä!
(Nyt soi: Opeth – Watershed)
Keväällä kirjoittamassani ”blogauksessa” lausuin useita ylistyssanoja ja hehkutuksia todellisten Tolkien-fanien täysin omin vapaaehtoisvoimin tekemästä mahtavasta lyhytelokuvasta nimeltä The Hunt for Gollum. Kun nyt ajassa katsoo muutaman kuukauden taaksepäin, on mukava todeta allekirjoittavansa omat sanansa mielellään edelleenkin!
Yhteensä noin 40 minuuttia kestävä, äärimmäisen upeasti ja huolella kuvitettu tarina sijoittuu ajallisesti hetkeen ennen Sormuksen sodan varsinaista alkua. Sen tarina kertoo siitä, miten Aragorn yrittää tavoittaa Klonkun ennen kuin Sauronin kätyrit saavat tämän kynsiinsä. Toisin sanoen elokuvassa käsitellään J. R. R. Tolkienin kirjassa ja Peter Jacksonin elokuvatrilogiassa vain ohimennen viitattua Gandalfin ja Aragornin yhteistä suunnitelmaa, joka onnistuessaan olisi voinut estää Sauronia saamasta tietää Mahtisormuksen olevan Konnussa ja tietyn Reppuli-nimisen hobitin hallussa.
Vaikka erittäin moni asia elokuvassa aina sen musiikkityyliä, hahmojen puvustusta ja käytettyjä kirjasintyylejä myöten on häpeilemättä lainattu Jacksonin ohjaamasta fantastisen hyvästä elokuvakolmikosta, on kotikutoisilla voimilla ja silkan innostuksen siivillä tehdystä The Hunt for Gollumista vaikea olla pitämättä. Itse toivoisin Jacksonin olevan kaikesta suuresta menestyksestään huolimatta vielä sen verran jalat maassa ja elokuvaharrastamisen juurakoissa, että myös hän osaisi nauttia tästä Chris Bouchardin tekemästä indie-elokuvasta. Omasta mielestäni Bouchard ei kopioi, matki tai lainaa turhanpäiväisesti, vaan ”Klonkun metsästys” on enemmänkin hyväntahtoinen ja asialleen tavattoman omistautuneen tekijäporukan pastissi tai kunnianosoitus yhdelle kaikkien aikojen parhaimmista fantasiakertomuksista ja elokuvatrilogioista. Kuten sen tekijät itsekin sanovat, se on ”fanien tekemä elokuva faneille”.
(The Hunt for Gollum on mahtava esimerkki siitä, mihin silkalla innostuksella voi yltää!)
Oletteko muuten sattuneet huomaamaan sitä, miten vaikeaa on nykyään löytää todella hyvin kirjoitettua ja hillittyä, ”aikuismaisempaa” fantasiatarinaa? Itse olen viime aikoina ollut tavattoman innoissani George R. R. Martinin kirjasarjasta A Song of Fire and Ice, josta ilmeisesti ollaan nyt myös puuhaamassa televisiosarjaa. Jälkimmäistä en osaa kuin odottaa äärimmäisen pelonsekaisin tuntein, koska mielessäni on edelleen Sci-Fi Channelin kertaheitolla pilaama Ursula K. Le Guinin Maameren tarinat. Martinin kirjoista televisiosarjaa sovittaa sentään amerikkalainen kaapelikanava HBO, joten meillä on vielä toivoa!
Villin pohjolan kutsu
(Nyt soi: Coil – Musick to Play in the Dark, vol. 1)
Kuten monissa muissakin asioissa, elokuvissa tulen usein hieman muita jäljessä. Huomasin tämän viimeksi törmätessäni vasta nyt kesällä Sean Pennin jo pari vuotta sitten ohjaamaan elokuvaan Into the Wild (joka on suomeksi käännetty nimellä Erämaan armoille). Sen tiukasti tositapahtumiin perustuva tarina kertoo Christopher McCandlessista, nuoresta miehestä, joka kyllästyy tähän kovin suoritus- ja rahakeskeiseen länsimaiseen oravanpyörään, antaa omaisuutensa hyväntekeväisyyteen sekä polttaa lompakossa olevat rahansa ja lähtee tämän jälkeen kiertämään Yhdysvaltoja pummina. Suunnitelmana hänellä on jossakin vaiheessa matkustaa Alaskan erämaahan ja asettua asumaan sinne täysin omilla ehdoillaan. Loppu on historiaa, ja Pennin ohjauksessa syntyikin samalla yksi viime vuosien (ellei peräti vuosikymmenien) tärkeimmistä ja parhaimmista elokuvista!
Eräs ystäväni vinkkasi elokuvasta minulle sanoen, että minä osaisin varmasti arvostaa sen vapautta ja vaihtoehtoista elämäntapaa korostavaa filosofista pohdintaa, ja oikeassa hän oli. Nähtyäni elokuvan ensimmäistä kertaa McCandlessin erikoinen tarina ei ole jättänyt minua rauhaan hetkeksikään. Siitä innostuneena olen lukenut juonen pohjana toimivan Jon Krakauerin samannimisen kirjan ja kaivanut kirjalaatikoista Jack Londonin, Henry David Thoreaun ja Robert Frostin kirjoittamia amerikkalaisen luontokirjallisuuden klassikoita. Kertauksena myyttisestä Alaskasta katsoin uudelleen myös kaikkien aikojen parhaan televisiosarjan, Northern Exposuren, kaikki kuusi tuotantokautta lähes yhteen putkeen.
(Tänä kesänä on tullut liikuttua myös aika paljon luonnossa. Näköjään palaan vanhoihin tapoihini…)
Ka-chiiing! Achievement unlocked…
(Nyt soi: The Devil’s Blood – Come, Reap)
Meidän kaikkien on silloin tällöin hyvä huomata, että olemme sattuneet ihan vain puolivahingossa ampumaan itseämme jalkaan. Tätä ei kuitenkaan pidä ottaa turhan vakavasti, koska itseironinen nauru on yksi elämän parhaimmista ja tärkeimmistä asioista. Se pitää samalla oman elämisen meiningin sopivalla tavalla nöyränä erityisesti silloin, kun saamme seurata vierustoveriemme hapuilemista ja erilaista tupeksimista kaiken kiireen keskellä.
Itse huomasin viimeksi joutuneeni niin sanotusti ”ojasta allikkoon” sen jälkeen, kun olin kirjoittanut konsolipelaamisen saavutuksia ja pistejahtia käsittelevän artikkelini. Vaikka toki olin jo aikaisemmin mehustellut pisteiden keräämisellä ja niiden avulla tapahtuvasta Gamerscore-tilin tai Trophy-valikoiman kartuttamisesta, en kuitenkaan käyttänyt asiaan varsinaisesti mitään ylimääräistä energiaa. Harvoin esimerkiksi kokeilin pelin jokaista asetta tai etsin kaikki mahdolliset tavarat vain siksi, että saisin niistä suorituksen. Enkä edes aina muistanut tarkistaa omaa pistetiliäni, kun se konsolin käynnistyessä pamahtaa heti esille.
Mutta nyt ovat asiat toisin! Olen löytänyt usein itseni pelaamasta miltei kuuluvasti hampaita kiristellen pelejä, joita en normaalisti koskaan pelaisi ensimmäistä kenttää pidemmälle, vain siksi, että saan näin kartutettua omaa Gamerscore-saldoani edes parilla kymmenellä lisäpisteellä. Samalla olen kaivanut laatikostani useita vanhempia pelejä, joita on pakko yrittää kahlata nyt uudestaan läpi, koska niissä on useita suhteellisen helppoja saavutuksia jäljellä. Retkahdin jo kerran ostamaan ale-korista muutamalla eurolla jopa Lost-televisiosarjan kömpelön konsolipeliväännöksen, joka oli pakko pelata täydellisesti läpi 1 000 suhteellisen helpon Gamerscore-pisteen takia.
Usein esimerkiksi Pelaajacastin Kysy Pelaajalta -osiossa meiltä toimituksen jäseniltä kysellään, että mitä hullua olemme itse omien pelisaavutuksiemme eteen tehneet. Lievästä Gamerscore-maniastani huolimatta en varsinaisesti voi sanoa tuota Lost-episodia hullumpaa kokeilleeni. Ehkä tämä johtuu siitä, että pelaamisen suhteen olen kuitenkin viime kädessä erittäin mukavuudenhaluinen ja ehdottomasti sitä mieltä, että pelaamisen kuuluu olla ennen muuta hauskaa eikä mitään pakkopullaa tai tiukkaa suorittamista. Itse tyydyn usein tutkimaan mahdollisia saavutuksia pelin omista listauksista ja pidän ne sitten vain visusti mielessä, kun kyseistä peliä pelaan. Kaikkia hieman vanhempia pelejä en myöskään aloita uudelleen lukkoon jääneiden saavutusten takia. Esimerkiksi viime päivät ovat kuluneet enemmän kuin lokoisasti vanhan kunnon Mass Effectin parissa, koska halusin pelata pelin vielä kerran läpi, ennen kuin sen toivon mukaan yhtä mahtava jatko-osa ilmestyy.
Urheiluhulluudesta
(Nyt soi: Jex Thoth – Jex Thoth)
Seuraavaa pohdin aikaisemmin keväällä, jolloin jääkiekon MM-kilpailut olivat tainneet juuri päättyä.
En ole oikein koskaan ollut mikään varsinainen penkkiurheilija. Nykyään monen minut tuntevan on varmasti suhteellisen vaikea uskoa sitä, että nuorempana harrastin useitakin eri urheilulajeja, kuten jalkapalloa, juoksua, jääkiekkoa ja skeittausta. Tosin en tuolloinkaan nähnyt yksinkertaisesti mitään järkevää syytä siihen, että minun olisi pitänyt istua sisällä katsomassa televisiosta jotakin sellaista, jota voisin samaan aikaan olla itse tekemässä ulkona! Autourheilu (jonka suhteen sana urheilu kyllä kuuluisi laittaa lainausmerkkeihin) ei sekään kiinnosta ollenkaan. Formula-kilpailuja olen seurannut muutaman kerran appiukon kanssa ja lähinnä oluen voimalla, mutta siinäpä se sitten onkin.
Ainoa poikkeus, joka vahvisti aikaisemmin säännön, on tähän asti ollut jalkapallo. Siitä en saa tarpeeksi sitten millään! Lopetin tosin aikoinaan FC Interin otteluissa käymisen, koska minusta alkoi vaikuttaa siltä, että aina kun olin itse fyysisesti paikan päällä kannustamassa joukkuetta, se otti ja hävisi pahemman kerran. Sitten tosin opin ymmärtämään, että tuohon aikaan Inter olisi hävinnyt, vaikka olisin matkustanut sademetsien pimentoon otteluilta piiloon. Onneksi seura sentään pelaa nykyään jo hieman tarkempaa ja laadukkaampaa palloa. Saman ”poikkeussäännön” takia jalkapallopelit – Forza Motorsportin ohella – olivat aikaisemmin lähes ainoita urheiluaiheisia konsolipelejä, joita jaksoin pelata useammin kuin yhden kerran.
Tästä syystä perheessämme on usein vallinnut tilanne, joka naurattaa monia kylässä käyviä ystäviämme. Minä saatan olla keittiössä laittamassa ruokaa tai tiskaamassa samaan aikaan kun vaimoni kiroilee ja puhkuu television ääressä seuratessaan vaikkapa SM-liigan lätkäotteluita. Maskuliinisuuteni rippeiden puolesta voin kuitenkin ilokseni ilmoittaa, että asia on muuttunut – ja olen ilta toisensa jälkeen seurannut suurimman osan peleistä, joita YLE on Sveitsistä jääkiekon MM-kilpailuista lähettänyt. Ja Suomen otteluita seuraavana päivänä kurkkuni tuntuu kaikesta keuhkoamisesta aralta tai täysin käyttökelvottomalta. Olen edelleen vakaasti sitä mieltä, että jalkapallon voittanutta ei ole, ja Formula-kilpailuja en aio vastaisuudessakaan katsoa.
Välihuomautus: Mutta katsoinpa sentään appiukkoni kanssa viime viikonloppuna muutaman tunnin ajan putkeen yleisurheilun MM-kilpailuja Berliinistä. Suomalaisten esitys kisoissa on tähän asti ollut aivan valtava pettymys, mutta Usain Boltin jäätävä huippuaika sadan metrin juoksussa sai kyllä eilen melkein oluen väärään kurkkuun: 9,58!
Eksyksissä tutuissa maisemissa
(Nyt soi: Woven Hand – Consider the Birds)
Minä ja tämänhetkinen lievä Gamerscore-kuumeeni saimme molemmat valitettavan kylmän suihkun suoraan niskaan, kun Xbox-konsolini dvd-aseman lukupää sanoi varsin yksipuolisesti sopimuksensa irti. Uskoin aina valkoisen sotaratsuni uljaan tarun päättyvän niihin liiankin kuuluisiin punaisiin merkkivaloihin, mutta toisin kävi. Silloin tällöin asema tosin saa jostakin puhtia ja toimii kerran tai pari, kunnes taas reistailee muutamasta päivästä viikkoon – jonka jälkeen sama kuvio toistuu jälleen. Kun opintoni alkavat nyt parin viikon kuluttua, on toimimaton pelikonsoli toisaalta yöunieni kannalta ihan hyväkin asia, mutta kuumotus jatkaa hyvien pelien parissa on silti melkoinen! Joskus jaksan tapella konsolini kanssa niin kauan, että se suostuu toimimaan, mutta useimmiten luovutan muutaman yrityskerran jälkeen ja vaihdan joko PlayStation 3:een tai hyvään kirjaan.
Ennen tätä varsin harmillista hajoamisepisodia aloitin itse asiassa kaiken kaikkiaan kolme peliä kokonaan uudestaan alusta. Jo useamman viikon vapaaillat ovat vierähtäneet muutaman vuoden takaisen roolipelijättiläisen, The Elder Scrolls IV: Oblivionin, sen eräänlaisen henkisen jälkeläisen eli Fallout 3:n sekä jo edellä mainitun Mass Effectin parissa. Eniten olen kuitenkin ollut eksyksissä nimenomaan Cyrodiilin maisemissa.
Tällä toisella läpipeluukerralla en enää pelkää pysähtyä paikalleni, ihmetellä hämmästyttävän rikasta virtuaalitodellisuutta, yksinkertaisesti fiilistellä ympäriinsä ja poiketa kaikenlaisille eteeni avautuville sivupoluille. Yritän esimerkiksi nyt kulkea paikasta toiseen ainoastaan hevosella tai apostolin kyydillä sen sijaan, että liihottaisin nopeasti eteenpäin helpolla pikamatkustus-mahdollisuudella. Kun vastaan sattuu hylätty kaivos, linnoituksen raunio tai luolasto, on se tutkittava välittömästi. En myöskään enää välttele puhumista kaikenlaisille kummallisille kaduntallaajille, vaan päinvastoin yritän koko ajan löytää uutta tekemistä, vihjeitä ja kuulopuheita, kerättävää ja seikkailtavaa. Iltaisin tutkin usein myös The Elder Scrolls -pelisarjalle omistettua Wiki-sivustoa, suunnittelen uusien loitsujen tekemistä ja yritän elää pelimaailmassa mahdollisimman kuuliaisesti ja avuliaana toisia kohtaan.
Todellinen tekemisen vapaus on peleissä erittäin vaikea asia. Kun sitä on liian vähän, alkaa useimmiten vain harmittaa pelintekijöiden typerä ja äärimmäisen holhoava asenne ja jatkuva niskaan hengittäminen. Mutta jos taas köyttä antaa pelaajalle liikaa, on lopputuloksena siihen sotkeutuminen ja kokemuksena tämä on enemmänkin hengästyttävä kuin vapauttava tai ”todenmukainen”. The Elder Scrollsien helmasynti on miltei aina ollut tämä ”liiallisen vapauden” tarjoaminen, mutta viime aikoina olen syystä tai toisesta alkanut henkilökohtaisesti arvostaa sitä. Esimerkiksi Oblivionissa pelaaminen on toki välillä hieman turhan haastavaa ja yhden tehtävän suorittamiseen voi kulua aivan liikaa aikaa, mutta itse kokemus on samalla erittäin lähellä kunnon eskapismia. Samalla tavalla ovat monet illat ja yön tunnit tai kokonaisen vuorokauden ajat viimeksi kadonneet pelatessani ensimmäistä kertaa Mass Effectiä, jossa taas pelin varsinainen tarina on aivan liian koukuttava jätettäväksi kesken.
(Piknikillä! Nämä juotavat nautittiin todella kaukana Cyrodiilin maisemista…)
Meteli on musiikkia ainoastaan levyllä
(Nyt soi: Katatonia – Dance of December Souls)
Oma musiikkimakuni on viime vuosina kulkenut koko ajan tasaisesti melodisempaan suuntaan, ja pitkään varsin aktiivisena harrastuksenani ollut industrial-musiikki – tai suoranainen vanhan koulukunnan teollisuusmeteli – onkin saanut väistyä perinnetietoisen doom-metallin, vanhan ja uuden folk-tunnelmoinnin, 1960- ja 1970-lukujen saksalaisen krautrockin sekä okkultismia ja ties mitä eriskummallisinta psykedelia-happohäröilyä yhdistelevän musiikin tieltä.
Syy, miksi asia tulee mieleeni nyt, on toimistomme entisissä tiloissa riehunut taloyhtiön julkisivuremontti. Ironista tässä kaikessa on nimittäin se, että vielä muutama vuosi sitten kiviporan äänet olivat jotakin sellaista, jota olisin ihan mielihyvin voinut kuunnella täysin vapaaehtoisesti esimerkiksi Einstürzende Neubautenin levyltä. Yhden edelleen kaikkien aikojen parhaimmista live-keikoista näin aikoinaan saksalaiselta yhtyeeltä nimeltä Genocide Organ, jonka silloin nelihenkinen miehistö hakkasi reilun tunnin ajan tyhjiä öljytynnyreitä rautaputkilla, käytti lavalla kaasuhitsauslaitteita sekä porakoneita ja kierrätti bändin ”laulajan” Wilhelm Herickin huutoja varmasti tusinan erilaisen efektilaitteen läpi miksauspöydällä. Tosin jälkimmäisen yhtyeen sekä muun muassa Anenzephalian, Brighter Death Now’n ja Haus Arafnan parhaita levyjä tulee kyllä pyöriteltyä edelleenkin säännöllisesti, vaikka muuten musiikkimakuni on noista ajoista tosiaan hieman ”rauhoittunut”.
Entisen toimistomme ulkoseinän takainen remonttirähinä osoitti toisin sanoen ainakin sen, että meteli on musiikkia ainoastaan silloin, kun se ensin levytetään ja myydään eteenpäin! Kunnon industrialissa, joka siis ei ole mitään Nine Inch Nailsin kaltaista, pörisevillä kitaroilla soitettua ja koneiden avulla kasattua rockia, on kysymys enemmän tilan ja paikan tunnun luomisesta kuin melodioista tai tanssijalan saamisesta vipattamaan – eli näin se on lähempänä ambient-musiikkia kuin esimerkiksi metallia tai perusrockin räimettä. Mutta kaikesta filosofoinnista huolimatta se ei kyllä silti sovi kiireisen työpäivän ja vaativien kirjoitushommien ääniraidaksi, vaan vaatii itselleen täysin omanlaisensa ajan ja paikan.
Keväällä ehdin kuitenkin muutamaan otteeseen miettiä, että mitäpä jos nauhoittaisin tuota kiviporan ja taltalla hakkaamisen ääntä sieltä vanhan työpaikan seinien takaa esimerkiksi tunnin verran, miksaisin sen uudelleen ja lisäisin joukkoon hieman kaikuja, huutoa ja muita efektejä? Kenties kymmenen vuoden päästä sekin voisi kerätä pölyä jonkun makuaan muuttaneen entisen industrial-musiikkiharrastajan levyhyllyssä…
(Kevyttä kesälukemista ja varautumista syksyä varten! Seuraavien vuosien aikana romaanien lukeminen saa väistyä varmasti melkein kokonaan teoreettisen kirjallisuuden ja tenttikirjojen tieltä…)