Hasta la victoria siempre! Vallankumoukseen veljet ja sisaret!

Grand Theft Auto V ylsi nopeiten myydyimmäksi viihdetuotteeksi kautta aikojen. Pelit täyttävät mainstreamin vaatimukset paremmin kuin osasimme koskaan ysäriaikoihin makkareiden matkatelkkareiden ääressä kuvitellakaan. Moni toivoi pelaamisen kasvua, mutta kukaan ei osannut aavistaa millaiseksi peliala ja pelaaminen itsessään on muuttunut 20 vuodessa. Ei edes pahimmissa painajaisissaan…

Verestelläänpä hetken muistoja, eli revitään lama-ajan haavat auki kuin kasibittisen kulmikas padi repi peukut vesikelloille samoihin aikoihin. Peleistä oli monella pulaa, ne maksoivat maltaita ja niitä saatiin lama-aikaan lähinnä lahjaksi, sillä olisi ollut lähes utopistista lähteä vanhempien kanssa peliostoksille ”muuten vaan” kun rahasta oli tiukkaa. Vastapainoksi pelejä lainailtiin paljon ja pelattiin yhdessä kavereiden kanssa. Sitten oli vielä nämä ”monipelikasetit”, joita saan kiittää kymmeniin ja satoihin aikaisiin arcadepeleihin tutustuttamisesta. Pacman, Joust, Arabian, Galaga, Legend of Kage… Asiaan!

Pelikauppoja oli todella vähän, ja itse 02-seutuvilla asuvana käytin lähinnä Turun Gamehousea, jonka niminen kauppa löytyy nykyäänkin, mutta Tampereelta. Muita vastaavia ei tainnut seudulla edes olla. Siihen aikaan oli näitä ”vie säästöpossu pankkiin ja osta sokkona” -skenaarioita, joissa mukaan saattoi lähteä parissa tunnissa läpäistävä lisenssiripuli tai vastaava kurapeli ylihintaan. Silloinen pelimedia kun mahtui konsoloiden osalta yhteen lehteen, joka totteli nimeä Nintendo-lehti. Ainoat oikeat kriitikot olivat pelaajat itse, ja pieninä poikina piti tyytyä siihen, mitä sitten ”arpajaisissa” sattui saamaan.

SNES löytyi ensimmäisinä vuosinaan vain harvoilta ja valituilta, ja sen pelit vasta maksoivatkin maltaita. En muista tarkkoja hintoja, mutta esimerkiksi Lion King taisi vetää hinnassaan tuplana NESin uusien pelien rinnalla, ellei jopa enemmän. Onneksemme näin korkeita hintoja ei ole tainnut esiintyä sen jälkeen millään konsolilla, ellei sitten jotain Neo Geoa tai jotakin muuta yhtä eksoottista erikoisuutta lasketa mukaan. Sitten pelaamisesta tulikin jo pikkuhiljaa jopa urheilujannujen harrastusta, koska PlayStation. Karkeasti repästynä siis.

Vuodet kuluivat, pelit komistuivat ja monipuolistuivat. Taitoa vaadittiin milloin strategisessa mielessä, milloin reflekseissä. Pelit olivat pelejä, ja niistä maksettiin vain kerran. Netin yleistyttyä tuli ensimmäiset kuukausimaksulliset pelit. Kuka muistaa enää, miten suurta huolenaihetta sellainen edes aiheutti esimerkiksi Ultima Onlinen aikaan? En minä ainakaan.

Tätä nykyä pelaaminen onkin sitten jo niin jakautunutta, että sitä on vaikea niputtaa millään tiivistysmetodilla parille paperille. Käsikonsolit, mobiilipelaaminen, tabletit, kaksi tai kolme isoa konsolia (laskutavasta riippuen), muut oudot säätäjät/yrittäjät, FB -pelaaminen… Pelejä pelataan enemmän kuin koskaan, riippumatta iästä, sukupuolesta tai maantieteellisestä sijainnista. Pelejä löytyy nykyään niin paljon, etten uskalla arvioida edes eri nimikkeiden määrää, niitä syntyy kuin sieniä sateella. Tällä hetkellä tuntuu vain siltä, että suurin osa näistä sienistä on pelkkään rahastukseen nojaavaa paskeutta. Jos mikromaksut ovat tulleet jäädäkseen, elämme helvetissä. Mikromaksuhelvetissä.

EA etunenässä on näyttänyt, miten rahastaa käsittämättömiä määriä niin turhanpäiväisissä virtuaalipipp.. Springfieldin kasvattamisissa kuin taitopeleissäkin. Popcap Games on käsittämättömän luova firma, joka toi kasuaalipelit monille, jotka eivät olleet peleistä niinkään kiinnostuneet. Monet perustuivat taidon ja tuurin pyhään yhteyteen. EA tuli ja muutti Kukkahattuzombiet 2:n harmaita hiuksia aiheuttavaksi mikromaksujen pahuuden ruumiillistumaksi. Joko grindaat loppuelämäsi, tai sitten alat maksaa pelille etenemisestä. Ja touhu ei ole halpaa. Monessa nykyisessä taitopelissä, jos joku kohta tuntuu liian vaikealta, voit ostaa kertakäyttöisiä ”superaseita”, ja päästä listoilla ylemmäs sillä tavalla, tai sitten etenemään muuten vain pelissä.

Leikitellään ajatuksella, että sama malli olisi ollut jo omassa lapsuudessani (kärjistetään samalla oikein kunnolla). Viikkoraha, joka meni karkkiin viikonloppuisin, olisi mennyt isolla todennäköisyydellä virtuaaliseen neonväriseen vyölaukkuun kaikkien suosimassa pelissä, koska muuten olisin tullut reaali -ja virtuaalikiusatuksi nykyisissä kulahtaneissa collegehousuissani. Autokaupan omistajan poika etenee samassa pelissä päivittäin uusissa hienoissa maisemissa, ajelee katuja monen sadan ajoneuvoilla, pukeutuu kalliisiin merkkivaatteisiin, omistaa ”Springfieldissään” monen tonnin edestä virtuaaliomaisuutta ja vittuilee vielä päälle, kun itse grindaan viemäreissä hakkaamalla puutikulla rottia jalassa housut jotka on edestä keltaiset ja takaa ruskeat. Vaikka pistän kaikki viikkorahani peliin, pääsen juuri ja juuri sosiaalisesti hyväksytylle tasolle, ja sielläkin on vaikeaa. Aivan kuin oikeassa elämässä.

Nykyajan pienet lapset eivät tajua vielä, mihin soppaan heidät on laitettu uimaan. Eletään vähintään kahta elämää, joista kummassakin selviytyäkseen tarvitsee oikeaa rahaa. Näen Helvetistä ryöstämässäni kristallipallossani jotain tulevaisuudesta. Lasta osoitellaan ja kiusataan koulussa välitunnilla, kotona lapsi pakenee Oculus Riftillä toiseen maailmaan, jossa sama toistuu lähes yhtä realistisesti, mutta tuntuu aivan yhtä pahalta.

Maalaan piruja seinille aivan tietoisesti, koska suunta jonne iso osa pelaamisesta on menossa, on yksinkertaisesti täysin väärään suuntaan. Minne katosi taito kun rahalla voi highscorettaa? Tässä voisi tietysti analysoida pelihalleja, ja niiden kuolemaa. Siellähän rahaa meni enemmän kuin baarissa, mutta kokemus oli myös täysin eri kuin kotona. Eikä highscoretableille päässyt todellakaan lisäämällä kolikoita, tarvittiin taitoa ja kokemusta. Joku päivä vielä tarvitaan Third Lifessä rahaa syömiseen, ettei kuolla nälkään ja tehdään työltä tuntuvaa grindaamista. Luokkayhteiskunta on saavuttanut bittiavaruudenkin.

Lisää luettavaa