Holy first blog Batman!
Ajattelin raapustella teille tajunnanvirtaani tähän blogiin. Te kolme arvon lukijaa saatte annoksen pääni massamuistista, joka tarvitsee kaiken ylimääräisen tilan eikä sinne ole nykypäivänä varaa jättää yhtään ylimääräistä ajatusta pyörimään. Moni (yhä edelleen ne samat kolme) saattaa muistaa nimeni ja tapani vanhoilta kunnon boardeilta, jonne tuppasin enemmänkin tekstiä kirjoittelemaan. Vanhat kunnon… siinä on sanapari jota on tullut viime vuosina käytettyä kyllästymiseen asti. Kerron tässä hieman miksi.
Ensimmäisen ja toisen konsolisodan veteraani
Moni vanhoja kunnon boardeja lukenut varmaan muistaa fiksaationi retropelejä ja ylipäätään vanhempia pelejä kohtaan. Jotkut ovat kyselleetkin miksi nykyiset AAA-nimikkeet eivät tätä kyynistä mieltä tyydytä, ja miksi mieluummin mätkin pahiksia turpaan NES:n Batmanissa kuin Arkham Cityssä? Syyt tähän ovat pitkälti aivosynapseihin vuosien mittaan muodostuneissa laatukriteereissä ja ehkä jopa hieman henkilökohtaisissa mieltymyksissä.
Ne aidot ja oikeat Arkhamin kadut
Totuus – ehkä jopa hieman karukin sellainen – on se, että olen elänyt ja pelannut läpi jokaisen videopelaamisen mainstream-aikakauden kosnolisukupolven. Enemmän tai vähemmän testattuja pelinimikkeitä on vuosien varrella tullut vastaan enemmän kuin Pelaajalle palautetta rikkinäisistä tilaajalehdistä. Mukaan on mahtunut niin 80-luvun lopun pioneeripelejä, 90-luvun nimikkeitä, jotka löytyvät poikkeuksetta kaikkien aikojen parhaiden pelien listauksista kymmenen parhaan joukosta, kuin myös 2000-luvun moderneja klassikoitakin.
Paljon on nähty ja koettu ja tämän vuoksi ne mainitsemani laatukriteerit ovat niin tavattoman korkealla. Miksi ihmeessä minun pitäisi innostua Final Fantasy XIII:stä vain sen hienomman ulkoasun vuoksi, kun tarjolla on PSonelle julkaistu sarjan yhdeksäs osa, joka tarjoaa useita tunteja enemmän pelattavaa ja parempaa tarinankerrontaa. Miksi ihmeessä minun pitäisi innostua Unchartedista jossa varsinainen pelaaminen ja tutkimisen riemu ovat vähissä verrattaessa PSonelle ilmestyneeseen Tomb Raider kolmoseen, jossa kaikki seikkailu-, pelattavuus- ja toimintaelementit olivat paremmassa balanssissa? Jopa niitä kuuluisia tissejä on enemmän, joten miksipä ei.
Saanko esitellä ystäväni Battlefield 3:n… eipäs kun Call of Dutyn… eipäs kun…
Toinen iso syy miksi vanhat kunnon pelit ovat enemmän sydäntäni lähellä on niiden eräänlainen sielukkuus. Kun nykyisin eteesi lyödään kolme screenshottia ensi joulumarkkinoille ilmestyvästä FPS-pelistä, harva erotta näitä kolmea peliä toisistaan. Pelit ovat muuttuneet innovaatioköyhiksi ja persoonattomiksi rahantekotuotteiksi, joilla ruokitaan vain kvartaalituloksia ja täytetään kaikkimullenytheti-pelaajasukupolven vaatimuksia.
16-bittisellä aikakaudella 2D-tasoloikat olivat yhtä kova sana kuin FPS-räiskinnät tässä konsolisukupolvessa. Kyseisen genren pelejä iski sisään ovista ja ikkunoista, oikealta ja vasemmalta, mutta silti ne olivat jokainen enemmän tai vähemmän uniikkeja tapauksia ja niistä huokui läpi tekijänsä kädenjälki ja yritys, oli peli sitten miten huono tai hyvä tahansa.
Lester The Unlikely. Kamala peli, mutta muistan sen kuin omat taskuni. Samaa en voi sanoa PS3:n Hazesta.
Keisarien uudet vaatteet
Onko näin ahdasmielisenä vaikea elää nykyisessä pelimaailmassa? Ei suinkaan, ystävä hyvä. Nautin edelleen pelaamisesta aivan yhtä paljon kuin sen kultavuosinakin. Nykyisessä pelimaailmassa niiden yllättävien ja todellisten helmien löytäminen tuottaa entistä suurempaa mielihyvää kuin vanhoina hyvinä aikoina. Kaiken maailman Homefrontien, Crackdownien ja muiden mitäänsanomattomuuksien tulvasta kun löytää sen Little King’s Storyn tai Infinite Spacen, muistaa lämmöllä ne vanhat hyvät… tai no, vanhat ajat.
Onneksi teknologianälkään löytyy ratkaisu ja se on nykypäivän uusioversiobuumi. Hyvin tehty uusioversio nykypäivän audiovisuaalisella annilla on aivan kuin palaisi takaisin menneisyyteen kokemaan kyseisen pelin tuottama innostus ensimmäistä kertaa. Suosittelen lämmöllä.
Vuodesta 1997 vuoteen 2012 enkä siltikään saa mitalia Aquas-levelistä.
Näin päättyy ensimmäinen bloginpoikaseni. Kiitokset niille kolmel… enää vain kahdelle lukijalle jotka jaksoitte katsoa vähintään nuo kuvat. Kokeillaan saada lisää tekstiä aikaiseksi kunhan saadaan hataraan pääkoppaan jonkinlainen idea mistä avautua.
Loppuun vielä onnittelut vuosikymmenen vanhalle Pelaaja-lehdelle ja lehden parissa työskenteleville ja työskenneille. Kymmenen vuotta on kova saavutus media-alalla oli sitten kyse printtimediasta, televisiosta tai ylipäätään tuotetusta viihdesisällöstä. Nostan hattuni ja odotan innolla mitä seuraavat kymmenen vuotta tulevat pitämään sisällään, puhumattakaan niitä seuraavista kymmenestä vuodesta.
Rakkaudella: Norsukampa
Kirjoittaja on Pelaajalehti.comin rekisteröitynyt käyttäjä, eikä kuulu Pelaaja-lehden toimitukseen. Kirjoittajan mielipiteet tai näkemykset eivät edusta H-Town Oy:n tai Pelaajan virallista linjaa.
Jos haluat saada tekstisi julkaistua Pelaajalehti.comin Blogit-osiossa, rekisteröidy sivustolle ja lue julkaisuohjeet täältä.