Blogi sisältää lieviä spoilereita F.E.A.R. ja Dead Space -peleistä. Lue varauksella.
En tiedä jakaako mikään muu viihteen lajityyppi niin vahvasti kuluttajia kahtia kuin kauhu. Tai ainakaan niin vahvoilla mielipiteillä aiheesta. Pelaajacastin 104. jaksossa kyselin toimitukselta Kysy Pelaajalta -osion kautta heidän kokemuksiaan kauhusta ja sen aiheuttamista peloista. Huttunen myönsikin muutamia kuumottavimpia muistojaan, mutta kommentoi myös, ettei ymmärrä ihmisiä, jotka sanovat välttelevänsä kauhuaiheisia pelejä ja -elokuvia, koska eivät uskalla käsitellä niitä. Tämä etenkin sytytti kipinän sisälläni avata hieman aihetta ja pohdiskella sitä lisää. Kuulunhan itse tähän vellihousuosastoon.
Nössöjä äidin oomme kaikki
Kaikki lukijat lienevät yhtä mieltä siitä, että onnistunut kauhu aiheuttaa katsojassa/pelaajassa pelon ja epämiellyttävän olon tunnetta. Onnistunut kauhukokemus antaa kuluttajalle myös mahdollisuuden samaistua johonkin uhriin (useimmiten siihen päähenkilöön) vapauttaen näin ulkopuolisen seuraajan tunteesta. Tällöin kuluttaja uppoutuu entistä syvemmin kokemukseen unohtaen, että istuukin oikeastaan kotisohvallaan. Edellämainitussa Pelaajacastin jaksossa Pyykkönen kiteyttää pointin aika hyvin sanomalla, että katsojalta/pelaajalta vaaditaan tiettyä immersion tunnetta, jotta kauhu synnyttäisi tarpeeksi todentuntuisia mielikuvia.
Suurimman pesäeron braveheartien ja vellihousujen välille tekeekin varmaankin koetun jälkikäsittely. Tietynlaiset ”mitä jos sittenkin?” -ajatukset lienevät tavanomaisia etenkin psykologisen kauhun yhteydessä. Kuluttaja pelkää kokevansa yhtä vainoharhaisia kokemuksia, kuin pelin/elokuvan kauhuja kokeva protagonisti. Usein siis ilman mitään syytä, mutta ovatko fobiatkaan ulkopuolisen silmissä kovin loogisia? Eikä tähän edes liity, että uskoisi millään tavalla kauhuelokuvan tai pelin tapahtumien todellisuuteen. Pelkkä pelko omista peloista on jo tarpeeksi viemään toisilta yöunet. Eli pelkää pelätä, koska pelkää näkevänsä harhakuvia omista peloistaan, jotka ovat tässä tapauksessa pelin/leffan tapahtumia.
Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa
Osalla kauhua karttavista aikuisista on todennäköisesti lähtökohtaisena syynä kyseisen viihteen muodon syrjintään traumaattiset muistot nuorelta iältä aiheen parista. Ja ymmärtäähän sen, traumaattiset muistot voivat kummitella koko loppu iän, perustuivat ne sitten kuviteltuihin tarinoihin tai tositapahtumiin.
Omalla kohdalla asia ei ole oikeastaan sen erilaisempi. Olin eräänä viikonloppuiltana kaverin luona kylässä. Kaverin isoveli oli tietokoneella pelaamassa ja totta kai katsoimme vierestä. CD-asemassa oli tuolloin sisässä FPS-kauhupeli nimeltä F.E.A.R. En muista tarkkaa tapahtuma-aikaa, mutta Wikipedia tietää kertoa pelin julkaisuvuodeksi 2005, joten olen ollut todennäköisesti 12-13 vuotias.
Pelihän yhdistelee ensimmäisen persoonan räiskintää perinteisillä psykologisen kauhun elementeillä. Pelkoa rakennetaan pimeillä sisätilaympäristöillä ja rikasta äänimaailmaa hyödyntäen. Tunnelma oli siis jo valmiiksi jännittynyt, mutta kun pelin yksi pääosassa olevista hahmoista on tuntematon, säälimätöntä ja veristä kuolemaa kylvävä kummitustyttö, oli alkkarien vaihto jo käsillä. Muuan hissikohtaus, jossa kyseinen tyttö ilmentyy kuin Harry Potterissa konsanaan huonosti valaistun, liikkuvan hissin nurkkaan (cliché?), on ehkä selkein ja pelottavin muistoni pelistä. Puhumattakaan siitä, että pitkin peliä tämä tytteli tykkäsi luoda pelaajalle erilaisia karmivia harhanäkyjä ja hallusinaatioita joista piti vain puristaa läpi. Enkä muuten varmasti ole pelannut peliä läpi myöhemmällä iällä.
Kuka pelkää pientä tyttöö?
Kauhuviihteellä on monia tapoja pelottaa kuluttajaa. Toimivalle kauhutarinalle on aikaisemmin mainitun samaistumisen tunteen lisäksi mielestäni ominaista tietynlainen tuntemattoman pelko. Tässä toimivatkin ainakin meikäläisen tapauksessa pohjana erilaiset yliluonnolliset tapahtumat.
Spaltter-, slasher-, ja zombiemateriaali antaa kauhulle useimmiten konkreettiset kasvot ja selittää syitä ja seurauksia sekopäisillä mielipuolilla ja viruksesta sikiävillä epäkuolleilla. Erilaiset kummitustarinat sen sijaan jättävät usein paljon aukkoja kauhun alkuperästä ja yliluonnollisten tapahtumien syntyperistä. Näitä hyödynnetäänkin ahkerasti muun muassa japanilaisessa kauhussa.
Aikaisemmin mainitussa Pelaajacastin jaksossa tuli esiin myös horrorin ja terrorin ero kauhuviihteessä. Okei, tässä ei ehkä ole ihan samasta kyse, sillä terror pyrkii käsittääkseni mieltämään kauhun aiheuttajan mahdollisimman tuntemattomaksi. Esimerkiksi elokuvassa kauhun aiheuttajaa ei nähdä suurimman osan elokuvan ajasta ollenkaan, vaan kauhu luodaan kuvaamalla päähenkilön kiemurtelua pelosta, kun hän vainoharhaisesti kuvittelee kohtaavansa pelon aiheuttajan hetkenä minä hyvänsä. Tätä hyödynnettiin aika esimerkillisesti muun muassa ensimmäisessä Alienissa. Tosin xenomorphit eivät ainakaan allekirjoittaneelle ole milloinkaan olleet kauhua aiheuttavia ilmestyksiä, muuttaen Ridley Scottin klassikon ennemminkin hyväksi sci-fi jännäriksi.
Terrorin ominaispiirteillä on kuitenkin mielestäni jokseenkin samankaltainen yhteys siihen, miksi erilaiset kummitustarinat luovat etenkin meikäläisessä enemmän pelkoa, kuin zombeilla ja verellä mässäily. Terrorin tunnuspiirteet korostuvat kummitustarinoiden henkiolennoissa, joiden alkuperästä, tarkoitusperästä, tai ylipäätään mistään mikä auttaisi ymmärtämään niitä, ei anneta juurikaan viitteitä. Näin niistä tulee vihollisia, joita vastaan on mahdoton puolustautua, niin henkisesti, kuin fyysisestikin.
Kauhia avaruus
En oikein tiedä mikä sai meikäläisen edes harkitsemaan kauhupelin ostamista F.E.A.R.:ista saamieni lievien traumojen jälkeen. Dead Spacen alienimainen tyyli yhdistellä kauhua ja avaruusscifiä taisi vain olla liian houkutteleva kombinaatio jättää tutustumatta. Mielenterveyteni onneksi peli ei viljellyt yhtään japanilaiselle kauhulle kunniaa tekevää kohtausta. Olin lähes koko pelin ajan varpaisillaan, kuin kääpiö vessassa ikään, hiipiessäni USG Ishimuran käytäviä pitkin, odottaen, milloin saan paskahalvauksen. Jokainen pimeä vessakoppi olisi tarjonnut liiankin helpon tilaisuuden saada allekirjoittanut kirkumaan pikkutytön (ei Alman) tavoin, kun räpsyvalon alle olisikin kerran ilmestynyt tuntematon hahmo.
Olihan pelissä kyllä vähän viittauksia psykologisenkin kauhun puoliin, etenkin Niinan (nimi muutettu) yhteydenottojen aikana, mutta se puoli tarinaa oli lopulta aika laimea. Kauhu rakennettiinkin yliluonnollisuuksien sijasta lähinnä yksityiskohtaisella äänimaailmalla ja paljastuksilla tarinasta ja sen taustoista. Ei siis voi sanoa, etteikö läpipeluun aikana olisi paikoitellen kuumottanut, mutta varsinaisilta sydänkohtauksilta säästyttiin. Tästä voin vain kiittää suunnittelijoiden kaukonäköisyyttä luoda kauhumainen tunnelma, ilman kummituksilla leikkimistä.
Kuuluisat viimeiset sanat
Kauhua siis vihataan ja rakastetaan. Tai jos ei ihan vihata, niin sitä vältellään. Toisilla voi olla välttelylle henkilökohtaisia syitä, toisilla se voi johtua myös silkasta kokemattomuudesta. Olisi kiva kuulla toimituksen lisäksi Pelaajan lukijoiden kokemuksia ja analyysiä kauhusta, sekä suhtautumisestaan siihen. Etenkin meidän vellihousujen keskuudesta. Ehkä allekirjoittaneellakin on vielä toivoa, ja joskus otan itseäni niskasta kiinni, pakottaen itseni pelaamaan F.E.A.R.:inkin läpi. Joskus.
– Electric_Carcass
Kirjoittaja on Pelaajalehti.comin rekisteröitynyt käyttäjä, eikä kuulu Pelaaja-lehden toimitukseen. Kirjoittajan mielipiteet tai näkemykset eivät edusta H-Town Oy:n tai Pelaajan virallista linjaa.
Jos haluat saada tekstisi julkaistua Pelaajalehti.comin Blogit-osiossa, rekisteröidy sivustolle ja lue julkaisuohjeet täältä.