Kirjoittaja on Pelaajalehti.comin rekisteröitynyt käyttäjä, eikä kuulu Pelaaja-lehden toimitukseen. Kirjoittajan mielipiteet tai näkemykset eivät edusta H-Town Oy:n tai Pelaajan virallista linjaa.
E3-messut ovat ohi ja asetelmat uudelle konsolisodalle on aseteltu. Kuukausia ennen kuin kukaan meistä on päässyt kokeilemaan, saatikka näkemään omin silmin yhtäkään peliä 66% konsolisodan osapuolista, ollaan jo täysin varmoja siitä, mikä konsoleista onkaan se paras ja mikä konsoleista tulee olemaan se seuraavan konsolisukupolven (5-8 vuotta) voittaja.
Katsellessani nettiasiantuntijoiden kommentteja aiheeseen liittyen, olen tukehtunut vuorotellen joko nauttimaani popcorn-kouralliseen tai sitten kommenttien ja ”analyysien” täydelliseen perättömyyteen. Yksi asia on kuitenkin valitettavan paljon nostanut rumaa päätään pelaajien kommentoinnissa. Asiaa tarkemmin mietittyäni huomasin, että kyseinen ilmiö on viime aikoina levinnyt entistä laajemmalle. Kyllä, puhun nyt… grafiikkaprostituutiosta!
Grafiikka = pelin laatu
”Huono peli, sillä huhujen mukaan sen freimit tippuvat joissain kohdissa jopa 15/sekunti”…
”Kyseinen peli on täysin pelikelvoton sillä peli ei rullaa 60fps-ruudunpäivityksellä”…
”En voisi koskaan enää pelata pelin alkuperäistä versiota sillä tämä HD-päivitys tekee pelistä niin paljon paremman näköisen”…
Siinä muutamia klassisia virkkeitä viime kuukausien varrelta eri lähteistä poimittuna. Mikä ihme on meihin ihmisiin mennyt? Onko tosiaan videopelin äärimmäinen laadun tae nykyään vain ja ainoastaan se mitä silmä näkee ja nimenomaan kuinka kauniita asioita se näkee? Näin useamman konsolisukupolven nähneenä ja kokeneena on tietysti helppo vetää johonkin ne omat grafiikkapreferenssit sillä sitä on tottunut niin paljon vähempään.
Vertauskuvana voisi käyttää vaikka sitä kuinka helpottuneita vanhat ihmiset ovat nykyään sen jälkeen kun ovat kokeneet toisen maailmansodan kauhut mutta tässä tapauksessa, myös usea sotaveteraanikin on alkanut valittaa oloistaan ja siitä kuinka 30fps on pelikelvotonta kuraa verrattuna tuplasti nopeampaan.
Cave Story (julkaistu 2004). Täysin surkea peli koska näyttää aivan 8-bittiseltä peliltä. En koskisi tikullakaan.
Mikä sitten sai myös niin sanotut vanhemmat pelaajat itkemään ja vikisemään silmäkarkin perään aivan kuin se olisi videopelielämyksen ainoa merkittävä asia? Tekikö nykyisen (ja tulevan) konsolisukupolven grafiikkastandardit niin ison reiän näiden ihmisten aivoihin, että heidän mielipiteensä ja aatteensa muuttuivat yhtäkkiä samalle tasolle kuin keskimääräisen YouTube-kommentoijan (nykypäivän termi pilkkasanalle ”idiootti”).
Myönnetään, että itsekin voisin hieman huokaista jos joutuisin nykyisestä huipputason älypuhelimestani palaamaan takaisin vanhanaikaisiin, näppäimistöllä ja alle kahdentoista tuuman näytöillä varustettuihin kännyköihin, mutta jos puhelin olisi toimiva ja hyväksi todettu niin miksipä ei? Tämä on ideologia jota toivoisin myös useamman pelaajan suusta kuultavan mutta ei niin ei. Tärkeintä on se, kuinka yksityiskohtaisesti pelin päähahmon korvakäytävät on lähikuvissa animoitu.
Ei hyvä grafiikka = huono peli
Mitkä osa-alueet tekevät sitten videopelistä laadukkaan? Nämä asiat tietenkin vaihtelevat pelaajittain ja itse kuulun siihen koulukuntaan joka nostaa pelattavuuden, haasteen tai vaikkapa koukuttavuuden graafisten asioiden yläpuolelle. Peli voi näyttää NES-peliltä mutta jos sen kaikki muu sisältö on huippuluokkaa, on se totta helvetissä hyvä peli. Tämä on asia joka jostain syystä on kadonnut täysin pelaajien arvoasteikosta. Grafiikka on totta kai tärkeä ja oleellinen osa itse peliä mutta onko se tosiaan oleellinen, tai se oleellisin, osa itse pelikokemusta?
Ei todellakaan ole. Videopelit on kehitetty aikoinaan ajanvietteeksi joiden oleellisin osa on käden ja silmän yhteiskoordinaatioon perustuvien ärsykkeiden koetteleminen sekä viihtyisän ajanvietteen tarjoaminen. Tämän kaiken keskellä graafiset asiat ovat olleet vaan kermavaahtoa kakun päällä jonka puutteesta ei aikoinaan valitettu mutta niiden löytyessä kokonaisuudesta, niiden laadukkuus oli aina mainitsemisen arvoinen asia.
Fez (julkaistu 2012). Arvostettu peli mutta en ymmärrä miksi? Katsokaa nyt tuota palikkamaista grafiikkaa!? Yök!
Grafiikan nostaminen niinkin tärkeään asemaan mitä se nykypelaajien mielipiteiden ja möläytysten perusteella tuntuu olevan on lähes samaa kuin ostaisi auton vain sen ulkonäön perusteella. Kuvankaunis Ferrari joka kuitenkin käyttäytyy ajaessa kuin vanha Saab ja huippunopeuskin on vain 30km/h, ostaisitko tai kehtaisitko edes kehua kavereillesi ja ennen kaikkea, nostaisitko vuoden kovimmaksi autoksi edes kokeilematta?
My eyes! My eyes are burning!
Onneksi nykypäivänä on vielä kuitenkin olemassa edes viitteitä ihmisten hyvyydestä. Pienet julkaisjatahot eivät resurssien puutteista johtuen kykene luomaan fotorealistisia tai Pixar-animaatioon verrattavissa olevia maailmoja, jonka johdosta pelilliset innovaatiot ja muut asiat (kontrollit yms.) nousevat pääosaan. Paljon lokaa niskaansa (myös minulta) saava Minecraft on yksi viime vuosien isoimmista peli-ilmiöistä enkä ole koskaan kuullut pahemmin sitä pelaavien henkilöiden suusta valitusta pelihahmojen ja ympäristöjen palikkamaisuudesta.
Useat tämän blogin kuvista esiintyneet nimikkeet on rankattu viime vuosien parhaiden pelien joukkoon huolimatta niiden vanhanaikaisesta ulkoasusta. Annetaanko nämä anteeksi mediassa ja kuluttajien keskuudessa vain siksi koska ne ovat pienten ja indie-statuksella kulkevien tahojen tuotoksia vai miksi?
Myös niin sanottujen isojen pelitalojen tuotoksista löytyy tänä päivänäkin nimikkeitä, jotka eivät grafiikalla juhli mutta jotka ovat muutoin täyttä rautaa. David Cagen pre-Heavy Rain-peli Fahrenheit oli aikoinaan hämmentävä ja kiehtova tapaus. Mielenkiintoinen ja omaperäinen peli-idea kääntyi loppupeleissä hyväksi videopeliksi, eikä pelin ankean huono grafiikka ollut kuin pieni tahra pelin laadussa. Nykyään kun peliä näyttäisi videolta ah, niin hyväksyvälle ja avarakatseiselle pelikansalle, saisi se täyden lynkkaustuomion vain ja ainoastaan grafiikkansa vuoksi, ja jäisi myös kauppojen hyllyille pölyyntymään. Kukaan näistä pilkkahuutojen laulajista ei luonnollisesti olisi kyseistä peliä sekuntiakaan edes pelannut.
Ryse (ei vielä julkaistu). Paras peli ikinä koska kykenee näyttämään kymmeniä hahmoja ruudulla ilman että ruudunpäivitys tökkii.
Toivoin vakavissani että tämä uusi konsolisukupolvi olisi ottanut pääprioriteetikseen innovaatiot ja uudet ideat mutta näin viikko E3-messujen jälkeen käteen jäi paremmalla grafiikalla showboattaileminen ja tietenkin pelikonsolien multimediaistuminen (terkut äidinkielenopettajalle!).
Tämä tarkoittaa taas kuutta vuotta comparison-kuvista/videoista pikselien bongailua pelisivustoilla ja tietenkin pelaajien täysin käsittämättömiä kommentteja näiden puolustaessa naama punaisena sitä konsolia, jonka äiti sattui heille joululahjaksi ostamaan. Pc-pelaajat tietysti naureskelevat partoihinsa, mutta toisaalta en ole koskaan ymmärtänyt, että miten joku jaksaa panostaa tonnin tai kaksi parin vuoden sisään saadakseen pelin näyttämään paremmalta… puhumattakaan siitä, että saisi edes jonkun pelin toimimaan?
Milloin pelaajista tuli ainoastaan tuotteen ulkokuorta katsovia nirppanokkia? Onko tämä grafiikan perään huutelu vain keino piilottaa oma konsolifanipoikamaisuus? Vastausta menen etsimään pelisivustojen keskustelufoorumilta uuden popparikulhon kera.
– Norsukampa
Jos haluat saada oman tekstisi julkaistua Pelaajalehti.comin Blogit-osiossa, rekisteröidy sivustolle ja lue julkaisuohjeet täältä.