Kattakaa myös Paavolle

Pelaaja-lehden uusin uutismies esittäytyy. Ja kai tuosta ihmisparasta johonkin muuhunkin on.

3.3.2012 18:01

Tarkkasilmäisimmät ovat saattaneet huomata, että Pelaajalehti.comiin on viime aikoina alkanut tuottaa uutisia joku epämääräinen hyypiö nimeltään Paavo Niskala. Nimen ei kannata antaa kuitenkaan hämätä, sillä monet saattavat tuntea minut paremmin nimimerkillä Paavi, lähinnä KonsoliFINistä.

Jotain peleistä

Ajauduin kirjoittamaan Pelaajalle aika luonnollisesti. Lehden ja sivuston väeltä on aika mahdotonta välttyä, jos liikkuu kotimaisissa pelialan tapahtumissa. Samaisissa merkeissä tutustuin myös hyttys-Valtteriin, joka sattui sitten päätymään Pelaajalehti.comin päätoimittajaksi. Luonnollisesti yksi asia johti toiseen, ja lopulta keskusteluista ryhdyttiin toimeen – siis kirjoittamaan, ei mihinkään rietasteluun. Ei sillä, etteikö Valtteri komea olisi. Taustalla päätöksessä oli halu yrittää jotain uutta. Paikoilleen ei pidä ihmisen jähmettyvän.

Pääasiallisena tarkoituksenani olisi tuottaa Pelaajan verkkosivuille uutisia. Tämä liittyy kai jotenkin siihen, että olen syksystä 2005 lähtien näpytellyt noin 3500 uutista KonsoliFINiin. Kyseisellä sivustolla on tullut tehtyä toki paljon muutakin. Mikäli ylemmät voimat ja aikataulut vain suovat, samaa meininkiä lienee luvassa nyt myös Pelaajan merkeissä.

Kun kerran julkaisun nimi nyt Pelaaja on, lienee sopivaa myös kertoa hieman omista pelitottumuksistani. En haluaisi koskaan myöntää suosivani tai sorsivani tiettyä lajityyppiä saati alustaa, joten pyrin pysymään aina avoinna uusille kokemuksille. Jostain kumman syystä japanilaiset roolipelit ovat kuitenkin jääneet vähemmälle vuosien varrella. Nintendon pelikonsoleista olen viimeksi omistanut GameCuben, ja senkin vain muutaman viikon ajan, vaikka ensimmäiset pelimuistot Nintendo Entertainment Systemiltä ja Commodore 64:ltä mielessä edelleen lilluvatkin.

Yleensä ottaen pelitottumuksiani voisi kai kuvailla länsimaisiksi. Minut ennestään tuntevat tai tietävät saattavat myös muistaa, että olen Halo-sarjan pelejä joskus sattunut pelaamaan. Kyse on enemmänkin rakkaudesta tieteisseikkailuja ja -toimintaa kohtaan, sillä suosikkeihin kuuluu myös muun muassa Mass Effect – erityisesti se ensimmäinen. Jos kuitenkin aivan viime vuosilta halutaan hakea lempipeliä, on sen pakko olla Trials HD. Taidot ovat ehtineet jo ruostua, mutta silti jatko-osa RedLynxin moottoripyöräkikkailuun on niitä harvoja julkaisuja, joita kuluvalta vuodelta oikeasti odotan henkilökohtaisella tasolla.

Eihän tämä peleihin liity, mutta kissat!

Kiinnostus pelejä kohtaan ei rajoitu pelkästään itse pelaamiseen. Toisinaan koen saavani suorastaan sairaalloista tyydytystä, mikäli pääsen kurkistamaan kiinnostavien pelien kulissien taakse. Olen pyrkinyt sivistämään itseäni paitsi aktiivisesti alaa seuraamalla ja mielenkiintoisia artikkeleita lukemalla myös peliteollisuuden kirjallisuuteen perehtymällä. Raph Kosterin A Theory of Fun for Video Game Designin pariin palaan tuon tuosta edelleen, vaikka teos on kaluttu puhtaaksi ajat sitten.

Toisinaan kiinnostus pelien tekemistä ja niiden syvällisempää olemusta kohtaan näkyy melkein jopa ylitsevuotavana kriittisyytenä alan uusia julkaisuja kohtaan. Retromieheksi minua ei kuitenkaan kannata luulla. Uskon eteenpäin menevään kehitykseen. Mikään keräilijäkään en luonteeltani ole, sillä uskon vakaasti digitaaliseen jakeluun. Valven Steam-palvelu on ollut kovassa käytössä PC-puolella.

Jotain jostain muusta

Nykyaikana lienee turha edes todeta, että pelaamisen ohella nautin laadukkaista televisiosarjoista ja elokuvista. Jälkimmäisten kohdalla tunnun laahaavan vahvasti jälkijunassa, joskin Ridley Scottin Prometheus on yksi tämän vuoden odotetuimmista tapahtumista. Sarjamaun laadukkuudenkin voi moni kyseenalaistaa, kun omistan melkein kaikki Stargate SG-1:n tuotantokaudet DVD:llä. Noh, onneksi paikkasin viime kesänä tutustumalla The Wireen.  

Musiikkimakuni on liukunut voimametallin hikisestä maailmasta entistä enemmän kokeellisen musiikin ja suurempien tarinoiden äärelle. Noin neljä vuotta sitten tutustuin Arjen Anthony Lucassenin tuotantoon, kun taas viime vuonna Queensryche alkoi maistua kummasti. Huhtikuussa julkaistava Lost in the New Real saa aikaan minussa harvinaisen täpinäreaktion.

Varsinainen siviilitoimenkuvani on opiskelija. Vaikka Pelaaja-lehden ja erityisesti KonsoliFINin hommat tunnetusti rahakkaita ovat, eivät ne yksistään riitä viriilin nuoren miehen elättämiseen. Niinpä harrastusten sivussa – vai kumminpäin se nyt menikään – saan opiskella teknillistä fysiikkaa. Mikäli luoja suo, diplomi-insinöörin opinnot viedään päätökseen vuoden sisällä. Kukaan ei vain ole minulle vielä kertonut, mitä sen jälkeen kannattaisi tehdä.

Loppuun vielä mainittakoon opetus elämästä. Viime vuosina olen huomannut huvittavan ilmiön, jonka en uskonut olevan mahdollista omalla kohdallani vielä viime vuosikymmenen puolivälissä. Opinnot, työt, kirjoittaminen ja yleinen lusmuileminen haukkaavat päivistä niin paljon aikaa, että itse pelaamiselle jää loppujen lopuksi hyvin vähän aikaa. Samalla olen oppinut hahmottamaan totuuden Roope-sedän hokeman takana: aika on rahaa. Antakaa minulle siis mieluummin tiivistä ja laadukasta kuin pitkänsitkeää ja kelvollista. Uskokaa tai älkää, mutta tämä tapahtuu vielä teille kaikille!

Lisää luettavaa