Tällä viikolla Twitterissä kiersi tämä valokuva psykologian professori Akihiro Tanakan luentoslaidista. Siinä huomautetaan, että japanilaiset muodostavat ilmeitä silmillään, länsimaalaiset taas suillaan.

Tätä kuvitetaan huomioimalla, että japanilaiset hymiöt – kaomojit – muodostavat ilmeitä erilaisilla silmillä, mutta niiden suu on aina pelkkä viiva. Länsimaisissa hymiöissä taas silmät ovat identtisiä pisteitä, ja ilmeitä muodostavat erilaiset suut. (Tai ainakin muodostivat ennen pyöreiden emojinaamojen yleistymistä.)

Tämä ei sinällään ole mikään uusi ajatus, ja muistan panneeni sen joskus aikoinaan merkille itsekin. Sen sijaan mielenkiintoisempi huomio on se, jonka monet kommentoijat ovat twiittiin esittäneet: ilmeiden tulkitsemista isompi ero on ihan vain käytöskulttuurissa. Kuten slaidiinkin on nostettu esimerkiksi, hengitysmaskien käyttö on Japanissa yhtä normaalia ja sosiaalisesti hyväksyttävää kuin aurinkolasien käyttö länsimaissa.

 

Hengitysmaski on japanilaisille hyvin arkinen asuste. Tärkein syy on kohteliaisuus: täysissä junissa ei ole mukavaa aivastella pisaratartuntoja muiden naamalle, ja toisaalta maski toimii myös signaalina sairaudesta. Monet kärsivät myös keväisin pahasta allergiasta setrin siitepölylle.

Tämän arkisuuden vuoksi kukaan ei ihmettele hengitysmaskin käyttöä, joten monet käyttävät niitä myös myös muista käytännön syistä – esimerkiksi pakkasen, krapulan, meikkaamattomuuden tai vastaavan vuoksi. Siksi maskeja myydään joka kulmakaupassa, ja koristeellisempiakin vaihtoehtoja on kaupan.

Sailor Moon- hengitysmaskeja.

Tämä on johtanut siihen, että maskia saatetaan käyttää myös ihan vain tyylisyistä, vähän niin kuin vahvuudettomia imagosilmälaseja – tai aurinkolaseja. On myös kiinnostava kulttuuriero, että siinä missä lännessä selfiekulttuuriin kuuluu duckface-ilme, Japanissa asiaan kuuluu enemmänkin suun peittäminen, tähän tyyliin. Asukuvia ja muita selfieitä nettiin postatessa epätyydyttävän ilmeen peittävä sticker-kuvakin laitetaan aina ensisijaisesti suun, ei silmien eteen.

Maskeja käytetään paljon myös Kiinassa ja Koreassa. Aasian ulkopuolella taas on toisin: säännöllisesti aasialaisia turisteja nousee maailmalla otsikoihin, kun ihmiset säikähtävät maskien käyttöä ja soittavat poliisille terroristien pelossa.

Muistan myös kuulleeni eräästäkin Suomessa töissä olleesta japanilaisesta, joka hämmentyi kun hänet lähetettiin suurella hämmingillä saman tien takaisin kotiin toipumaan, kun hän ilmestyi työpaikalle pikkunuhan ja hengitysmaskin kanssa. Täällä lännessä hengitysmaskit yksinkertaisesti ovat vieraita ja pelottavia, ja ne yhdistetään lähinnä lääkäreihin ja epidemioihin.

Se mikä taas Japanissa on vähän vierasta ja pelottavaa on aurinkolasien käyttö. Auringolta suojaudutaan toki monella muulla tavalla, ja ihon vanhenemisesta ja mauttomalta solarium-biletytöltä näyttämisestä stressaavat naiset käyttävät niin aurinkolippoja, päivänvarjoja kuin lycrasta tehtyjä irtohihojakin.

Aurinkolasit – ja silmien peittäminen ylipäätään – sen sijaan yhdistetään lähinnä naamioitumiseen. Niistä saattavat tulla mieleen lähinnä paparazzeja välttelevät julkkikset – ja epäilyttävät hämärähemmot.

Yakuza Kiwami.

Jälkimmäisellä on kenties jotain tekemistä sen kanssa, että stereotyyppinen murtovaras kuvataan perinteisesti aina liina kasvojen yläosan ympärille sidottuna. Tämä on 1800-luvulta asti periytyvä meemi, vähän kuin länsimainen rosvonaamari.

Ja jos aihetta vähän venyttää, identiteetin piilottamisesta silmät peittämällä saattaa monille tulla mieleen myös TV-uutisissa rikollisten naamojen päälle lisättävät sensuuripalkit ja prostituutio.

Tässä vitsi on se, että tarkoituksena oli alun perin tehdä vain ihan tavallinen työntekijäprofiili, mutta se päätyikin näyttämään joltain ihan muulta.

Koska kyse on Japanista, keskusteluun aurinkolaseista eksyy toki helposti myös kasuaalia rasismia. Japanilaisten näkee toisinaan esimerkiksi täysin viattomasti olettavan, että ulkomaalaisten on käytettävä aurinkolaseja, koska heidän vaaleat silmänsä ”eivät kestä aurinkoa”. Tuohon twiittiinkin on näemmä esitetty samansuuntaisia kommentteja.

(Japanilaisten mielestä kaikilla ulkomaalaisilla on ”vaaleat silmät”, olivat ne sitten siniset, harmaat tai ruskeat. Omia ruskeita silmiään he taas pitävät ”mustina”.)

No, Thank You!!!

Joka tapauksessa japanilaiset pitävät aurinkolaseja vähän uhkaavina, eikä niiden käyttöä siksi pidetä aina kohteliaana. Silmien kuuluu näkyä koska niitä pidetään olennaisena osana arkista ei-sanallista kommunikaatiota, samaan tapaan kuin lännessä suun kuuluu näkyä samasta syystä.

Ainakin talouskuplan aikaan isot japanilaiset firmat järjestivätkin tunnetusti työntekijöilleen hymyilykursseja, koska sitä pidettiin olennaisena osana leveästi hymyilevien ulkomaalaisten (eli siis amerikkalaisten) kanssa toimimista. (Mieleen tulevat suomalaisten poskipusukurssit ”eurooppalaisten” kanssa toimimista varten.) Tällainen leveä hammashymy kun ei kuulu perinteiseen japanilaiseen kohteliaisuuteen, joten se ei tule heille luonnostaan. Hampaiden näyttäminen yhdistetään lähinnä irvistelyyn, äijäröhötykseen ja muuhun nimenomaisen epäasialliseen käytökseen. Asialliseen käytökseen taas kuuluvat vaakasuuntaan osoittavat suupielet.

Jos siis halutaan kärjistää, voidaan palata tuohon alussa esitettyyn teoriaan siitä, että lännessä silmien peittämistä ei koeta epäkohteliaaksi, koska silmien ilmeitä ei pidetä niin tärkeänä kuin suun. Japanissa suun peittämistä taas ei koeta epäkohteliaaksi, koska suun ilmeitä ei pidetä niin tärkeinä kuin silmien. Japanilainen sanonta ”silmät puhuvat enemmän kuin suu” tarkoittaa, että ilmeet kertovat enemmän kuin sanat – mutta siitäkin näkee selvästi, mistä ilmeiden ajatellaan lähtevän.

Mistä pääsemmekin takaisin siihen, miten ilmeitä kuvataan visuaalisessa muodossa. Alussa mainitut japanilaistyyliset hymiöt ovat siitä tietysti yksi esimerkki – mutta kuten kaikki tietävät, japanilaisilla piirroshahmoilla ylipäätään on isot silmät ja pieni suu.

Osamu Tezukan Princess Knight (1953) ja CLAMPin Cardcaptor Sakura: Clear Card (2016).

Usein toistellun kansanviisauden mukaan tämän hahmodesignkulttuurin loi mangan suurmies Osamu Tezuka (1928–1989) matkimalla aikansa amerikkalaisia piirroshahmoja, kuten Bambia ja Betty Boopia, joilla tosiaan on aivan yhtä isot silmät. On kuitenkin tärkeää tiedostaa myös se, että kuuluisaksi tultuaan Tezuka loi omat myyttinsä. 50-luvun Japanissa kaikkea länsimaista pidettiin siistinä, modernina ja kansainvälisenä, joten epäilemättä Tezuka korosti vaikutteidensa olevan länsimaisia omaa kilpeään kiillottaakseen.

Tämä jättää kuitenkin huomiotta sen, että japanilaiselle piirrostaiteelle kreikkalais-roomalainen realismi on aina ollut täysin vierasta – se on halki vuosisatojen ollut jollain tavalla tyyliteltyä, ei realistista. Ja japanilaiset mainos- ja poptaiteen piirroshahmot olivat isosilmäisiä jo vuosia ennen Tezukaa.

Katsuji Matsumoton hahmo Kurumi-chan näki päivänvalon alun perin vuonna 1938.

Joka tapauksessa tämä kaikki johtaa suoraan siihen, miksi japanilaisilla piirroshahmoilla on vielä nykyäänkin isot silmät. Vanhan sanonnan mukaan silmät ovat sielun peili, ja hahmojen tunteiden kuvaamisessa niihin kiinnitetään usein paljon enemmän huomiota kuin suuhun – etenkin jos vertaa länsimaiseen animaatioon. Ilmeitä saatetaan luoda ja korostaa niinkin pienillä asioilla kuin silmien heijastuksen värisemisellä, joka enteilee silmiin kihoavia kyyneliä, tai vaikkapa katseen hetkellisellä kääntymisellä.

Tämä näkyy myös muussa visuaalisessa kuvakerronnassa tavoilla, joita ei aina välttämättä tajua ajatella. Esimerkiksi hahmon vihaisuus saattaa hymystä huolimatta näkyä silmistä.

Klassinen esimerkki on myös hahmon tunteiden piilottaminen piilottamalla silmät hiusten taakse. Tunteet paistaisivat silmistä, joten jättämällä ne piiloon suru tai viha jäävät tulkinnanvaraisemmiksi.

Hienovaraisempi kuvakerronnan tapa taas on kuvan rajaaminen nimenomaan niin, että silmät eivät näy. Voiko hymyn aitouteen luottaa, jos silmät ovat piilossa sateenvarjon takana? Entä onko pisara poskella sadetta? Kuluttajan on tarkoitus tulkita, että näin ei tietenkään ole.

Juuri tunteiden hillitseminen tekee kohtauksesta dramaattisemman, pahaenteisemmän ja painostavamman.

Muunmuassa nämä asiat ovat juuri niitä kuvakerronnallisia elementtejä, jotka tekevät animesta ihmisten mielissä ”animen näköistä”. On jännä miettiä, miten tämä kaikki pohjaa lopulta siihen, miten tärkeässä roolissa silmät Japanissa ovat ihmisten välisessä viestinnässä – vaikka sitä ei suoralta kädeltä siihen osaisikaan yhdistää.

Petteri Uusitalo

Kirjoittaja on Anime-lehden päätoimittaja. Häntä ja blogia voi seurata Twitterissä.

Edellinen: Sanoinkuvaamattomat demoniruhtinaat

Seuraava: Osa lokalisoinnista on täysin tarpeetonta