Länsimaisella kulttuurilla on hyvin erityislaatuinen suhde pahuuteen. Se nimittäin uskoo, että pahuutta on olemassa.

Tarkemmin sanottuna länsimaiseen kulttuuriin kuuluu ajatus siitä, että pahuus on jotain käsittämätöntä ja järjetöntä, joka on kokonaan normaalin ihmisluonnon ulkopuolella. Helpoimmin tämän näkee pahishahmojen kuvauksessa.

Yksi eniten länsimaisia kuluttajia japanilaisissa fiktioteoksissa kiehtovia piirteitä on tunnetusti halki vuosikymmenten ollut pahishahmojen kuvaaminen cooleina tyyppeinä, joilla on motiivit, tavoitteet ja luonteet siinä missä hyviksilläkin. Final Fantasy VII:n Sephiroth ja Kingdom Heartsin Organisaatio XIII nousevat mieleen helppoina esimerkkeinä.

Pokémon Black & Whiten Team Plasma haluaa vapauttaa Pokémonit kotitonttuorjuudesta.

Toisesta suunnasta katsottuna voisi sanoa, että pahishahmojen on pakko ollakin tällaisia, koska epäinhimillinen höhöttelevä ”pahuus”, maailmanlopun suunnitteleminen ja halu aiheuttaa tuhoa ja kärsimystä ilman mitään syytä tuntuisi japanilaisista epäuskottavalta ja lapselliselta. Kun livahdetaan naamioituneena demonien kaupunkiin, huomataan aina että demonit elävät töineen, perheineen ja leikkivine lapsineen siinä missä ihmisetkin.

Kyseessä on niin laaja maailmankatsomuksellinen ero, että sen ymmärtämiseksi on katsottava ensin myös peiliin.

***

Pahuuden ajatteleminen nimenomaan abstraktina konseptina on ominaista kolmelle abrahamilaiselle uskonnolle: juutalaisuudelle, kristinuskolle ja islamille. Ne ovat niitä uskontoja, jotka uskovat ”synnin” käsitteeseen ja määrittelevät pahuuden sen kautta – Jumalan tahdon rikkomisena. Ja koska ne pitävät Jumalaa luonnonvoiman kaltaisena, kyseenalaistamattomana voimana, on ”pahuus” määritelmällisesti jotain joka rikkoo maailman oikeaa järjestystä vastaan.

Viimeisen 2500 vuoden aikana abrahamilaiset uskonnot ovat syöpyneet syvälle länsimaiseen kulttuuriin ja siinä kasvaneiden ihmisten yhteiskunnalliseen maailmankatsomukseen, myös sellaisten jotka pitävät itseään ateisteina. Abrahamilaisten uskontojen lisäksi on kuitenkin olemassa myös itäisiä uskontoja, jotka jäsentävät oikean ja väärän moraalia eri tavoilla.

Jos haluaa yksinkertaistaa, voisi sanoa että kyseessä on ero syntikulttuurin ja häpeäkulttuurin välillä – tai kenties synnin ja karman. Syntikulttuurin mukaan pahan teon vääryys on sisäsyntyistä, koska kyseessä on rikkominen kaikkinäkevän Jumalan tahtoa vastaan – kolkuttava omatunto on merkki siitä, että teko on paha. Häpeän tai karman kautta ajatteleminen taas määrittelee pahuuden ulkosyntyisesti: teon pahuus syntyy sen aiheuttamasta haitasta muille ihmisille. Jos masturboit metsässä eikä kukaan ole näkemässä, teko ei voi olla paha.

Toisin sanoen syntiajattelun mukaan vaikkapa murhaaminen ja varastaminen on pahoja tekoja koska ne ovat sellaisenaan väärin; karma-ajattelun mukaan taas ne ovat pahoja tekoja koska niistä on haittaa muille. Voidaan verrata myös kristittyä askeesia buddhalaiseen askeesiin: lopputulos on ehkä sama, mutta kristitty munkki pidättäytyy asioista koska uskoo niiden olevan pahoja, buddhalainen munkki taas koska haluaisi niitä.

Näissä esimerkeissä molemmat maailmankatsomukset johtavat samaan lopputulokseen. Erot alkavat kuitenkin näkyä kun mennään hienovaraisempiin aiheisiin, kuten vaikkapa henkilökohtaisiin seksuaalimieltymyksiin.

Ryuta Amazumen mangassa Nana to Kaoru harrastetaan S&M:ää, jota kuvataan hyvin seksipositiiviseen sävyyn ja kaikilla on kivaa. Paljon aikaa kulutetaan sen miettimiseen onko se hävettävää, mutta ei juurikaan sen miettimiseen onko se millään tavalla ”väärin”.

Näin perustavaa laatua olevat maailmankatsomuksen erot näkyvät tietysti mediateoksissa lukuisin tavoin. Kun asiaan alkaa kiinnittää huomiota, alkaa väistämättä huomata miten eri tavalla länsimaiseen viihteeseen nähden ”pahuutta” lähestytään dharmisten uskontojen vaikutuspiirissä tehdyissä teoksissa, kuten Hongkong-elokuvissa, kiinalaisessa scifikirjallisuudessa tai japanilaisessa animessa ja mangassa.

Abstraktin ”pahuuden” sijaan puhutaan usein jostain konkreettisemmasta, kuten vaikkapa ”ihmisten sydämessä olevasta pimeydestä”, jolla voidaan viitata katkeruuteen, kaunaan, kateuteen, mustasukkaisuuteen ja muihin vastaaviin tunteisiin. Ja tässä kontekstissa kyse ei tosiaan ole syntisyydestä (eli asioista joiden pahuus syntyy siitä että Jumala on kieltänyt ne), vaan juurikin siitä haitan aiheuttamisesta muille.

Fantasiakontekstissa tällainen pahuus saattaa saada fyysisiä olomuotoja, jota saatetaan teoksesta riippuen kutsua ”miasmaksi” tai vaikkapa shintolaisella termillä kegare, epäpuhtaus. Tähänkin teoksissa suhtaudutaan kuitenkin yleensä lähinnä ihmisten elämästä syntyvänä henkisenä ongelmajätteenä, jota voi puhdistaa – ei niinkään merkkinä siitä että ne aiheuttanut ihminen olisi välttämättä syyllistynyt johonkin pahaan.

Ensimmäistä kertaa animeen tutustuvat muistavat aina nostaa vallankumouksellisena seikkana esiin sen, miten Ghiblin elokuvissa ei välttämättä ole varsinaisia pahiksia lainkaan. Prinsessa Mononoke on hyvä esimerkki.

Pahishahmot ovat kuitenkin tosiaan helpoin tapa lähestyä tätä aihetta. Tämä liittyy olennaisesti siihen mistä olen kirjoittanut jo aiemminkin: japanilaisen viihteen pahikset ovat hyvin usein vain tyyppejä, jotka uskovat olevansa oikeassa ja että tarkoitus pyhittää keinot. Ei ole myöskään kovinkaan harvinaista, että mitään varsinaista antagonistia ei edes ole, vaan hahmot selvittävät erimielisyytensä tarinan edetessä. Viimeisenä vastuksena voi myös toimia jokin epäinhimillinen, luonnonvoimaan rinnastettavissa oleva asia, kuten raivoava myrsky, laajeneva ulottuvuusrepeämä, pillastunut jättiläishirviö, virusmaisten alienien hyökkäys tai vahingossa laukaistu ohjusisku.

Eräs hyvin japanilainen tapa rakentaa tarinaa on myös kertoa tarinaa kahden päähenkilön kautta, jotka ovat tavalla tai toisella konfliktin eri puolilla ja kohtalon määräämiä vastustajia toisilleen. Esimerkkejä riittää, Gundam-tuoteperheestä Legend of the Galactic Heroesiin ja Code Geassiin.

Sillä ei ole välttämättä mitään väliä kumpi heistä on ”hyvis” ja kumpi ”pahis”, koska kyse on enemmän ideologioiden välisestä ristiriidasta. Voittaja todistaa voittamalla, että hänen ideologiansa on oikea.

Death Notessa vastakkain ovat yhtäältä oikeusvaltion periaatteiden ylläpitäminen ja toisaalta rikollisten tappaminen oman käden oikeudella.

Japanilaiselle fiktioperinteelle on ylipäätään tyypillistä käsikirjoittaa hahmoja, joiden luonne tiivistyy yhden keskeisen ideologian tai elämänkatsomuksen ympärille. Etenkin poikien tappelusarjojen yhteenotoissa onkin siksi käsikirjoituksellisesti usein kyse enemmän ideologioiden mittelöstä: häviäjä tunnustaa maailmankatsomuksensa olleen väärä.

Osittain tämän vuoksi juonikuvio jossa voitetusta pahishahmosta tulee hyvisten uusi toveri on niin itsestäänselvä, että se ei tunnu edes kliseeltä.

Dragon Ballin hahmoista suosituimpia ovat juuri ne, jotka ovat alun perin tulleet sarjaan pahiksina. Se kun tekee hahmosta kuin hahmosta monimutkaisen ja kiinnostavan.

On mielenkiintoista huomata, että myös länsimaisessa ison rahan viihteessä arvostelumenestyksiä ovat viime vuosina alkaneet olla sellaiset teokset, jotka tekevät pesäeroa mustavalkoiseen hyvä-paha-asetteluun. Esimerkiksi J.R.R. Tolkienin vanhanaikaiset (ja epämääräisen rasistiset) ideat pahuuden valtioista ja vyöryvistä örkkiarmeijoista ovat vaihtuneet Game of Thronesin harmaan sävyihin.

Tämän näkee helposti myös Marvel-elokuvissa. Tylsimmät ja unohdettavimmat pahikset ovat niissä niitä, joita motivoi vain kosto, kauna tai vastaava. Yleisön kanssa resonoivat selvästi paremmin sellaiset pahikset, joita ajaa eteenpäin jokin ideologia, ja jotka uskovat tarkoituksen pyhittävän keinot – vaikkapa Thanos. Esimerkiksi Spider-Man: Homecomingin Vulture uskoo, että koska valtio potkii päähän pieniä ihmisiä, on hänellä moraalinen oikeus rikkoa lakia tarjotakseen perheelleen hyvän elämän. Tällainen tekee hahmosta saman tien poikkeuksellisen ja kehutun länsimaisen viihteen kentällä.

Kun japanilaisen median pahiskuvaukset tuntuvat länsimaisesta yleisöstä tuoreelta ja jännältä, ei ole ihmekään että siitä otetaan mallia. Helppo esimerkki ovat sellaiset länsimaiset animaatiosarjat jotka ovat muutenkin animen inspiroimia, kuten Avatar: The Last Airbender ja Voltron, mutta epäilemättä isoin esimerkki lienee Star Wars -tuoteperhe.

Star Wars on aina ammentanut japanilaisesta viihteestä: vanhemmat elokuvat Akira Kurosawan elokuvista, uudemmat animesta. Esimerkiksi The Last Jedin idea hyviksen ja pahiksen välille syntyvästä yhteydestä ja varovaisesta ymmärryksestä on niin animemainen juonitropee, että melkein naurattaa.

Matkan varrelle on mahtunut toki niin ylä- kuin alamäkiäkin. Parhaimmillaan esimerkiksi Voiman pimeä puoli esitellään Ayn Rand -tyylisenä objektivismina, jolla on esitettävänään ihan hyviä argumentteja. Esimerkiksi Knights of the Old Republic 2:ssa pimeän puolen jedit eivät halua antaa rahaa kerjäläisille, koska sellainen ei poistaisi köyhyyden rakenteellista ongelmaa. Sitten saarnataan systeemin murskaamisesta ja siitä miten järjestelmä on mätä, ja jonkun joka ymmärtää asioita pitäisi ottaa asiat omiin käsiinsä.

(Samanhenkistä yritystä on myös esiosatrilogian kuvauksessa Anakin Skywalkerin lipsumisesta pimeälle puolelle. Kun Anakin Kloonien hyökkäyksessä mutisee siitä miten mekaanisia laitteita korjatessa tuntee olonsa paljon kyvykkäämmäksi kuin huolehtiessaan oikean maailman monimutkaisista ongelmista, mieleen nousee se miten oikean maailman ääriliikkeistä löytyy suhteettoman paljon insinöörejä. Syyksi on spekuloitu sitä, että insinööriys yksinkertaisesti korreloi sellaisen ajatusmaailman kanssa, että jokaiseen ongelmaan on olemassa oikea ratkaisu, mutta jotkut ovat vain liian tyhmiä tajuamaan sitä.)

Tylsimmillään taas Voiman pimeä ja valoisa puoli pelkistetään jonkinlaisiksi abstrakteiksi hyvyydeksi ja pahuudeksi – ja tuskinpa George Lucasillakaan mitään tämän syvällisempää oli mielessään, kun hän väsäsi ensimmäistä elokuvaansa.

Tämä on länsimaisten fiktioteosten helmasynti jinin ja jangin tulkitsemisessa. Länsimaisen linssin läpi tulkittuna se tunnetusti bastardisoituu yleensä kristillistyyliseksi valon ja pimeyden erotteluksi, hyvän ja pahan väliseksi taisteluksi – eli täysin päinvastaiseksi asiaksi kuin mitä se oikeasti tarkoittaa: kahden puoliskon ykseyttä ja erottamattomuutta.

Tällainen ei tietenkään ole länsimaisen mediakulttuurin yksinoikeus: aivan samalla tavalla metsään mennään silloin, kun japanilaiset yrittävät kuvata kristinuskoa omissa fiktioteoksissaan. Alttarille polvistuneiden hahmojen puheet ”synneistä”, ”vääryyksistä” ja ”armosta” kaikuvat onton kuuloisina, koska japanilaiset eivät pohjimmillaan sisäistä kristinuskon takana vaikuttavaa ajatusmaailmaa. Sitten onkin aika lähteä metsästämään demoneja ja vampyyrejä, ja uskonnolle jää suunnilleen yhtä henkinen rooli kuin yläastelaisen kaulassa roikkuvalle Ankh-kaulakorulle.

Japanilaisten on yksinkertaisesti vaikea ymmärtää synnin käsitettä – eli sitä miten mikään asia voi olla sisäsyntyisen ”paha” ilman että siitä on kenellekään muulle mitään haittaa. Toisaalta heille on täysin uskottavaa, että joku hahmo kokee syyllisyyttä jostain sellaisesta johon hänellä on sinällään täysi moraalinen oikeus, mutta josta aiheutuu muille haittaa ja vaivaa – klassisena esimerkkinä ”itsekkäät tunteet”. 

Chrono Crusade on tyypillinen esimerkki kristinuskon käytöstä fantasiasarjan cooliuselementtinä: kirkon pyörittämä salaorganisaatio nunnineen ja pappeineen suojelee ihmiskuntaa demoneilta. Tarinan edetessä paljastuu tietysti, että demonit eivät oikeasti ole niin kovin ikäviä tyyppejä.

Fiktio on tietysti vain fiktiota, vaikka se miten heijastelisi tosimaailmaa. Vakavampia tällaiset maailmankatsomukselliset erot ovat, kun alkaa huomata miten ne näkyvät täällä tosimaailman puolella.

Kun japanilaisissa ajankohtaisohjelmissa käsitellään vaikkapa sarjamurhaajia, heidän tekojensa syitä etsitään kaikenlaisista yhteiskunnallisista, ulkoisista suunnista – huonosta kasvatuksesta terveysongelmiin ja lapsuustraumoihin, joita sitten päivitellään. Esimerkiksi tällä viikolla teloitetusta kulttijohtaja Shoko Asaharasta, Japanin historian tuhoisimman terroristi-iskun toimeenpanijasta, on esitetty teorioita joiden mukaan hän syytti sokeudestaan synnyinpaikkakuntansa elohopeamyrkytysepidemiaa, mikä sai hänet katkeroitumaan yhteiskuntaa kohtaan.

Lännessä taas uskotaan pahuuden sisäsyntyisyyteen: tällaisia tyyppejä halutaan pitää ”hirviöinä”, ja heidät halutaan sulkea kokonaan ihmiskunnan ulkopuolelle. Kuten tuolla alussa kirjoitin: pahuuden ajatellaan olevan jotain käsittämätöntä ja järjetöntä. Yritykset inhimillistää pahoihin tekoihin syyllistyneitä ihmisiä tuntuvat järjestään puolustelevilta, koska ne kyseenalaistavat heidän epäinhimillisyytensä.

Kommentti artikkeliin, jossa käsiteltiin sarjamurhaaja Charlie Mansonia ihmisenä.

Laajimmillaan tämä voi vääristää kokonaisten sukupolvien näkemyksiä historiasta, jos esimerkiksi kansanmurhiin syyllistyneitä diktaattoreita opetetaan pitämään vain hirviöinä. Hyvänä esimerkkinä toimii vaikkapa tämä keskustelu kuvasta, jossa Adolf Hitler kävelee käsi kädessä pikkutytön kanssa. Se ahdistaa ihmisiä, jotka on kasvatettu pitämään häntä joko Sauron-tyylisenä epäinhimillisenä demoniruhtinaana tai puolikoomisena Wolfenstein 3D -pahiksena.

Voi miettiä, miten tällaisessa ”me vastaan pahikset” -maailmankuvassa eläminen vaikuttaa esimerkiksi amerikkalaisten maailmanpoliisi-intoon käydä jatkuvia oikeudentuntoisia sotia ympäri maailman.

Historiasta on tietysti vain pieni hyppäys politiikkaan, määritteli sen sitten miten hyvänsä. On vähän pelottavaa ajatella, että oli riitelemisessä kyse sitten naisista videopeleissä, alaikäisen hahmon parittamisesta ei-alaikäisen hahmon kanssa, Pride-kulkueesta, eutanasiasta tai maahanmuutosta, on kummallakin osapuolella usein vilpitön usko siihen, että toisen osapuolen ainoa mahdollinen motiivi on puhdas viha ja halu tuhota – toisin sanoen ”pahuus”.

Ja vielä pelottavampaa on ajatella, että epäilemättä juuri tällainen usko hyvän asian puolesta toimimiseen ja siihen että tarkoitus pyhittää keinot on kautta historian aina ollut taustalla, kun ihmiset ovat alkaneet ammuskella toisiaan. Koska ”kyllähän pahoja ihmisiä saa tappaa”.

Petteri Uusitalo

Kirjoittaja on Anime-lehden päätoimittaja. Häntä ja blogia voi seurata Twitterissä.

Edellinen: Et sinäkään halua kasvaa aikuiseksi

Seuraava: Kaksi tapaa keksiä kieli

Lisää luettavaa