Saksanmaalla on puhuttu peleistä koko viikko, uudet konsolit lähestyvät (tai loittonevat, miten sen nyt ottaa), joten onkin siis mitä oivallisin hetki blogahtaa jostain ihan muusta. Alkuvuoden blogissani kerroin Japanin-matkaan valmistautumisesta, ja sen lopussa lupasin palata uudessa blogissa reissun satoon. Tässä siis tätä, omia tunnelmia puolen vuoden takaiselta reissulta sekä muutamia vinkkejä tuleville Japanin-matkaajille.
Aivan aluksi pitää kyllä suositella yksin matkustamista. Japanin metro- ja junaverkosto aiheutti kyllä pari kertaa päänvaivaa ja eksymisiä, joista olisi varmasti selvitty nopeammin ja helpommin, jos niitä setvimässä olisi ollut matkakumppani. Mutta vieraassa maassa – ja vieläpä maailman vilkkaimmassa kaupungissa – seikkaileminen on aivan oma kokemuksensa. Käyt missä haluat ja viivyt siellä juuri niin kauan kun huvittaa, se se vasta on elämää. Minulla oli ennakkoon listattuna kaikki paikat, joissa ajattelin viikon mittaisen reissun aikana käydä, mutta jo viikon puolessa välissä listan loppu alkoi häämöttää. Nopeuteni yllätti itsenikin, vaikka mielestäni rauhoituinkin katsomaan nähtävyyksiä tarpeeksi pitkäksi aikaa.
Ajoitin reissuni maalis-huhtikuun vaihteeseen tarkoituksena nähdä kirsikankukat, ja osuinkin juuri nappiin. Matkani alussa ne olivat kukkeimmillaan, ja reissuni lopussa ne jo tippuivat puista kovaa vauhtia. Kyseinen aika menee siis nopeasti ohi – onneksi kävi tuuri. Keli ei muuten ollut mikään parhain: pari aurinkoista päivää, pari sadepäivää ja loput pilveä. Lisäksi keväällä matkustajien on syytä varautua siitepölyallergioiden villiintymiseen. Kesällähän Japanissa on hiostavan kuuma, joten sen puolesta kevät tai syksy ovat mukavia ajankohtia, tosin ei lämpötila talvellakaan pakkasen puolelle mene.
Tarkoitukseni oli aluksi mennä mahdollisimman halpaan hotelliin (tai no, en nyt sentään kapselihotellia harkinnut), mutta sitten muistin, että ajattelen jokaisen lomani aikana ”miksen maksanut vähän enemmän vähän paremmasta hotellista?”. Vaihtoehtoja kuitenkin piisaa, ja yllättävänkin halvalla pääsee kolmen, jopa neljän tähden hotelliin. Sijaintihan on kaikki kaikessa, ja siksi otin hotellini Shinjukusta, ihan rautatieaseman vierestä. Sieltä pääsee kätevästi liikkumaan melkein minne vaan, ja säästyy todella paljon aikaa ja vaivaa, kun ei tarvitse suunnitella useita junanvaihtoja tai kävellä pitkiä matkoja joka kerta kun käväisee hotellilla.
Yamanote-linja on Tokiossa matkaavan paras ystävä (kiitos vinkistä, Lasse ja Minna!). Sen varrella on suurin osa isoista juna-asemista keskellä Tokiota, joten pääsin useimpiin matkakohteistani vain hyppäämällä Yamanoten kyytiin. Lisäksi se on ympyrän muotoinen, eli vaikka astuisit väärään suuntaan menevään junaan, pääset kuitenkin perille vaikkakin maisemareittiä. Junat ja metrot toimivat muutenkin kuin unelma, vaikka löytyi niitä hankaliakin reittejä, kun piti vaihtaa eri junayhtiöiden välillä jollakin suurella asemalla. Junalipun maksaminen on kätevää: kannattaa aina maksaa automaatilla halvin matka, ja sitten poistuttuasi maksat vain ”fare adjustmentin”, jolloin kone laskee, paljonko pitää vielä maksaa lisää. Näin et maksa koskaan liikaa ja voit muuttaa vielä lennostakin asemaa, jolla haluat jäädä pois.
Käteistä kannattaa varata mukaan, vaikka ei korttimaksujen tilanne tosin ihan niin huono ole kuin jotkut väittävät. Suurimmassa osassa kaupoista voit maksaa kätevästi luottokortilla, mutta ruokapaikat ovat melkein kaikki vain käteisellä toimivia paikkoja (siis ihan McDonaldseja ja muita monikansallisia yrityksiä myöten). Sushia en koskaan ole oppinut syömään, mutta toki sitäkin tuli maistettua, kun kerran Japanissa oltiin. Eksoottisin maistamani ruoka taisi olla herkulliselta kuulostanut sian kohtu. Söin ”Piss Alleyn” yakitori-paikoissa toki ihan normaaliakin lihaa, kanaa ja kasviksia, mutta kerranko sitä nyt porsaan lisääntymiselimiä tarjotaan. Silloin pitää tarttua tilaisuuteen (ja aika peruslihalta se maistui).
Tsekkaa blogin lopussa olevasta videosta tunnelmia kujalta. Kävin siellä illalla ja sateella saavuttaakseni maksimaalisen Blade Runner -fiiliksen.
Japanissa porukka puhuu todella huonosti englantia, mutta kätevästi monessa paikassa on tarjolla kuvitettuja tauluja, joista voi osoittamalla kertoa, mitä haluaa. Erityisesti ruokapaikossa on kätevää katsoa, miltä annos näyttää, ja sitten vaan tilata se sen pohjalta. Olin kuullut juttuja japanilaisten rasistisuudesta, mutta itse en tätä huomannut, mitä nyt täydessä metrossa minun viereeni istuttiin aina viimeisenä. Itse asiassa olin vähän yllättynyt, ettei päätä pitempää länsimaalaista tuijotettu sen enempää, mutta kohteliaat japanilaiset eivät kai vain halunneet kiinnittää huomiota.
Ai niin, myydään Tokiossa videopelejäkin! Elektroniikkakaupunginosa Akihabarassa tuli käytyä melkein joka päivä. Niin uusia kuin vanhojakin pelejä myydään tolkuttoman monessa kaupassa, joskin tarjonnassa ja hintatasossa oli paljon vaihtelua. Oma suosikkini oli Trader-kauppaketju, jolla oli Akihabarassa lyhyen kävelymatkan sisällä neljä liikettä. Yksi Traderin liikkeistä lukeutui kolmen parhaan käymäni retrokaupan joukkoon, ja ostoksia tuli tehtyä paljon, mukaan lukien pari konsoliakin. Legendaarinen Super Potato on niin ikään Akihabarassa, mutta sen verran huomaamattomassa paikassa, että piti tulla uudestaan seuraavana päivänä, kun en sitä heti löytänyt.
Akihabara ei kuitenkaan ole ainoa paikka, mistä pelejä löytyy. Lisäksi kannattaa matkata ainakin Nakanon kaupunginosan Broadway-kauppakeskukseen, jossa Mandarake-niminen ketju pyörittää tusinaa eri aiheisiin keskittynyttä kauppaansa. Yhdessä Mandarakessa on pelkästään mangaa, toisessa pelkästään figuureja ja niin edelleen. Retropeleihin keskittyvän Mandaraken vitriinit sisälsivätkin kenties harvinaisimpia pelejä, joita reissuillani näin – tosin hinnatkin olivat vain vähän eBayn tasoa edullisempia.
Akihabarasta löytyy tietysti myös maailman parhaita kolikkopelihalleja. Super Potaton vieressä ollut pulju sisälsi kaikki tappelu- ja räiskintäpelit mitä toivoa vain saattoi. Siistissä rivissä olivat kaikki Street Fighterit, Guilty Gearit ja Virtua Fighterit sekä Ikaruga, Radiant Silvergun, Ketsui, kaikki Dodonpachit, Battle Garegga… Osa siis oli varsin vintagea kamaa, mutta jokainen kone oli hyvin huollettu. Pelihallin pitäjällä oli selvästi rakkautta rinnassa.
Ilmeisesti viime vuosina sekä länsimaalaiset että japanilaisetkin ovat heränneet siihen, miten halvalla pelejä myytiin Japanissa ja miten kalliilla taas länsimaissa. Moni onkin ottanut harrastuksekseen halpojen diilien etsimisen ja sitten moninkertaisella hinnalla myymisen eBayssa. Tämä on johtanut tarjonnan vähenemiseen ja hintojen nousuun, mutta sehän vain tekee paikan päällä metsästämisestä hauskempaa. Kerran tosin meinasin mennä ansaan SuperGrafx-konsolia ostaessani. 100 jeniä on noin 1 dollari, joten hintojen muuttaminen päässä on erittäin helppoa. SuperGrafxia myydään noita parilla sadalla dollarilla eBayssa, joten kun näin sellaisen myynnissä 98 000 jenin hintaan laskin nopeasti päässäni, että ”onpas halpa, vain 98 dollaria”. Onneksi konsoli oli niin korkealla, että kassaneiti ei siihen heti ylettynyt, joten sain aikaa pohtia pilkkuvirhettäni… 980 dollaria, no way! Sanoin kiitos ei ja liukenin paikalta. En vieläkään käsitä, miten ovat voineet pyytää sellaista hintaa – kenties juuri kaltaisteni nyyppien takia. No, seuraavana päivänä palasinkin luottokauppaani Traderiin, jonne oli juuri saapunut SuperGrafx-konsoli 7 700 jenin hintaan. Hymy levisi kasvoilleni.
Japanissa on toki muutenkin huikeat shoppailumahdollisuudet. Omana suosikkinani mainittakoon RagTag-ketju, jossa myydään vain luksusvaatteita, -kenkiä, -laukkuja, -koruja jne. Eli Louis Vuittonia, Guccia, Pradaa… Kaikkia tunnettuja merkkejä. Ketjun juju vain on se, että kamat ovat käytettyjä ja hinta noin neljäsosa siitä, mitä ne maksaisivat uutena. Suurin osa vaatteista oli lähes käyttämättömän näköisiä, eli mistään kirpputorista ei ollut kyse. Ostinkin itselleni Dolce & Gabbanan kengät ja vaimolle tuliaisiksi Coachin laukun, pilkkahinnalla. RagTageja on Tokiossa puolisen tusinaa.
Tokio ei ole vain urbaania hulinaa, vaan sen sisältä löytyy myös useita arvokkaita temppeleitä ja rauhallisia puistoja. Näissä vieraileminen on mitä mainiointa vastapainoa ruuhkaisille metromatkoille ja ihmisvilinälle (tsekkaa blogin lopusta video kuuluisasta Shibuya Crossingista). Suosittelisin käymään ainakin Koishikawa Korakuen -puistossa Bunkyossa, Meiji Shrinessa (kannattaa käydä sunnuntaina, jolloin pääset näkemään Harajukun sillalla hengailevat nuoret kreiseissä vaatteissaan ja hiuksissaan) sekä Ueno Parkissa, erityisesti jos olet liikkeellä kirsikankukkien aikaan. Yksi pakollinen turistirysä on Tokion oma ”Eiffel-torni” eli Tokyo Tower.
Mainittava on myös erilaiset teemakahvilat. Olin päättänyt mennä kolmeen tällaiseen: peli-, kissa- ja maid-kahvilaan. Pelikahvilat ovat tunnelmallisia paikkoja, jotka on koristeltu retropeleillä ja niiden oheistuotteilla, ja taustalla soi bittipop. Pelejä pääsee toki myös ihan pelaamaan, valitset vain listalta, mitä haluat kokeilla. Kissakahviloissa taas pääset huoneeseen, jossa vaeltelee parikymmentä kissaa. Kyse on ennemminkin terapiamuodosta kuin kahvihampaan kolotuksesta, ja maksamalla ajasta saat siis paijailla kissoja mielin määrin.
Maid-kahvilat ovat Akihabaran erikoisuus. Niissä ranskalaisiksi sisäköiksi pukeutuneet nuoret tytöt tuovat nörteille ruokaa ja juomaa kimittäen kohteliaisuuksia jatkuvalla syötöllä. Pitihän se itsekin kokea – ruoka oli huonoa, kesken ateriaa vedetty J-pop-show äänekäs ja bisnespukuiset finninaamaiset japanilaispojat selvästi rakastuneita. Maid-kahviloissa ei saanut kuvata, joten joudutte valitettavasti tyytymään kuviin noista kahdesta muusta paikasta.
Reissu oli erittäin antoisa. Luonnollisesti tekisi mieli mennä heti uudestaan, ja eiköhän sitä parin vuoden sisällä tule taas lähdettyä. Maan tavat oppineena toinen käynti voisi olla hyvinkin erilainen kokemus. Ja onnistuin enemmän tai vähemmän tarkoituksella myös jättämään jotain nähtävyyksiä tsekkaamatta. En esimerkiksi tajunnut, että Imperial Palaceen ei pääse sisään tuosta vaan, vaan aika pitää varata paljon etukäteen. Niin ikään näkemättä jäi maailman toiseksi korkein rakennus, 634-metrinen Tokyo Skytree, koska luin siitä vasta reissuni jälkeen, mutta myös tähän pytinkiin olisi pitänyt varata sisäänpääsy jo etukäteen. Seuraavalla reissulla voisi käväistä myös Tokyo Disneylandissa ja mennä junalla myös kaupungin ulkopuolelle.
Tässä vielä eri paikkoja esittelevä video, jonka tein matkalta.