Huippupelien tekeminen vaatii luovuutta ja teknistä taituruutta, joten me pelaajat olemme tottuneet ihailemaan Shigeru Miyamoton kaltaisia suunnittelijoita tai John Carmackin kaltaisia tekniikkavelhoja. Ihailu kohdistuu harvoin isojen pelifirmojen pomoihin, ja sekin on ymmärrettävää. Jo sanasta pelipomo tulee mieleen Bobby Kotick kärräämässä Guitar Heron raadolta ryöstettyä tuohta kassakaappiin.
Lyhyen ajan sisällä peliala on kuitenkin menettänyt kaksi suurta johtajajaa, joiden merkitystä ei pidä vähätellä. Nintendon Nintendoksi rautakourallaan muokannut Hiroshi Yamauchi kuoli äskettäin. Hänen ansioikseen voidaan laskea esimerkiksi juuri Miyamoton palkkaaminen ja kärjistäen sanotusti koko modernin konsolibisneksen luominen.
Tänään kuultiin, että Eidokselta ja Square Enixiltä poistuu eläkkeelle Ian Livingstone. Tällainen uutinen on helppo ohittaa, jos nimi ei kuulosta nopeasti tutulta: mustassa puvussa hymyilevä vanha patu ei välttämättä näytä pelialan supervaikuttajalta, mutta totuus on toinen.
Livingstonen aikana Eidoksella käynnistyivät mm. sellaiset pienet pelisarjat, kuten Tomb Raider, Hitman, Thief ja Deus Ex. Eikä siinä vielä kaikki. Sama mies oli jo 1975 perustamassa Games Workshopia, Warhammer-keisarikunnasta vastaavaa pajaa.
Livingstonella on selkeästi bisnesvaistoa ja nenää hyville peleille, mutta minulle hän on myös pelintekijä, jonka perintöä ei enää muisteta tarpeeksi. Livingstone kirjoitti 1980 -luvun alussa lauta- ja roolipelilegenda Steve Jacksonin kanssa sarjan kirjoja, jotka olivat samalla pelejä. Nämä englanniksi Fighting Fantasy -nimellä kulkeneet teokset saapuivat suomeen asti Taistelupeli-sarjana. Silloin muotia olivat ns. valitse oma seikkailusi -kirjat, mutta Livingstonen opuksissa valinnanvapauteen sekoitettiin roolipelimausteita. Näillä samoilla eväillä Witcherin ja Mass Effectin kaltaiset modernit pelit nousevat nykyäänkin hiteiksi.
Hyvä esimerkki on Citadel of Chaos, joka suomennettiin nimellä Mustan tornin valtias. Pelaaja oli aloitteleva sotavelho, jonka oli soluttauduttava läpeensä kieron Balthus Diren tornilinnoitukseen ja otettava pahuuden armeijaa kokoava nilkki hengiltä. Kirjan lisäksi tarvittiin lyijykynä, kumi ja läjä noppia, sillä pelaajalla oli taidoiltaan ja varustukseltaan säädettävä hahmo.
Itse pelaaminen oli monivalintaa. Minkä kolmesta ovesta avaat? Miten hoitelet örkkivartijat? Onko sinulla jäljellä leijuntataikaa, jolla vältät ansakuopan? Käännä sivulle 99 ja taistele. Ei tässä ole mitään ihmeellistä 2013, mutta vuonna 1987 valinnanvapauden ja noppien tuoman riskin yhdistelmä oli huumaava. Näitä kirjoja oli suomeksi kourallinen mutta englanniksi kymmeniä, joten täältä käsin on vaikea edes arvioida, kuinka monen nykyisen pelintekijän alitajunnassa pyörii Velhovuoren aarre tai Kauhujen metsä.
Livingstone tuskin sammaloituu eläkkeellä, sillä hän aikoo jatkaa pelibisneksessä trendien mukaisesti mobiili- ja sosiaalipelien parissa. Silti on aika todeta seuraavasti:
Kiitos kaikesta, herra Livingstone. Toivottavasti joku nuori pelaaja löytää seikkailukirjasi divarin perukoilta.
Kuva: GDC Official / CC2.0