Porvarin nupissa niksahtaa
Ubisoft-pelien lopputekstejä katsomaan uskaltautuneet tietävät, että pelien tekeminen on kymmenien, satojen tai jopa tuhansien ihmisten tiimityötä. Siksi yhden henkilön tekemät pelit ovat aina niin hienoja yllätyksiä. Se kompromissiton pioneerihenki vie takaisin pelihistorian varhaisvuosiin. Suomessa tätä riippumatonta perinnettä jatkaa toisella pelillään Jesse Makkonen. Silence of the Sleep -kauhusta aiemmin tuttu mies kulkee samoilla linjoilla DISTRAINTissä, jota hän kuvailee kolmen kuukauden pikaprojektiksi.
”Älä häädä mummoja kadulle”, kuulostaa ajatukselta, josta kaikki ovat yhtä mieltä – ainakin kunnes katsoo iltauutisia ja hallituksen puuhia. Sankarimme, lakitoimistossa ulosmittaajana työskentelevä Price, saa kuitenkin elantonsa toimittamalla häätöpapereita. Takaraivossa alkaa kutitella, kun uhrilistalla on iki-ihana Goodwinin mummo, joka keittää vielä kahveetkin kotinsa riistäjälle. Päässä pyörivä syyllisyys alkaa pöhäytellä silmille näkyjä, joita odottaisi tapaavansa Silent Hillissä.
DISTRAINTillä on siis sydän paikallaan, mutta ongelmaton se ei ole. Riistokapitalismia ruotiva stoori ottaa kantaa oikeisiin asioihin, kuten eläkeläisten kohteluun. Siitä puuttuu kuitenkin kaikki hienovaraisuus, ja päälle vyöryvä angsti tekee Pricen tarinasta turhan ennalta arvattavan. Peli on parhaimmillaan, kun Makkonen lähtee jarruttelematta täysin surrealistiselle linjalle, jossa kaikki toimii unien ja painajaisten logiikalla ja kiero huumori kukkii. Välituokiot, joissa Price keittelee kahvia ankeassa kämpässään, ovat silkkaa Kaurismäkeä.
Pelimekaanisella osastolla DISTRAINT on Lone Survivorin aloittelemalla linjalla eli 2D-seikkailua pimeässä noise-sumussa. Pelin pikaluonne näkyy epäedullisimmin juuri varsinaisessa tekemisessä. Alkupään pulmat kulkevat jouhevasti, mutta lopulla epäloogisuus valtaa alaa, vaikka käytettävissä on kerralla enimmillään kaksi eri esinettä. Silloin on turvauduttava aikansa eläneeseen ”käytä kaikkea kaikkeen” -etenemistekniikkaan, jolla oli aikanaan oma osansa seikkailupelien valumisessa marginaali-ilmiöksi.
Kauhupeleissä tunnelman ratkaisee lähes aina valittu ulkoinen tyyli, ja tässä suhteessa DISTRAINT jyrää. Bobblehead-tyyliset pelihahmot ja pikselitaide luovat hienosti vinoa tunnelmaa. Oma kauhukynnykseni on sen verran korkea, että peli ei oikeastaan hirvittänyt, mutta FNAF-peleillä kasvanut uusi sukupolvi näkyy nettipalautteen perusteella olevan tutinoissaan. Suurimman vaikutuksen tekee äänimaailma. Skarpit tehosteet, huuruinen musiikki ja yleinen audiovisuaalinen tyylitaju ovat Makkosen selkeitä vahvuuksia.
Parin tunnin pituisena ja vain vitosen hintaisena DISTRAINT on kirpeä pikku välipala kauhupelien ystäville. Se edustaa kokeellisuutensa ansiosta juuri sitä linjaa, jota mobiiliin söpöilyyn hurahtaneessa Suomi-skenessä toivoisi näkevänsä lisää. Ja ennen kaikkea se herättää kysymyksen siitä, mitä kummallisuuksia nyt parilla pelillä kannuksensa hankkinut Makkonen tekee seuraavaksi.