Pac-Man on peli, joka tuskin kaipaa suunnatonta esittelyä, sillä vuonna 1980 julkaistu Namcon kolikkopelihitti on kiistatta yksi pelihistorian suurista peleistä. Hillittömän suosionsa myötä siitä tuli todellinen kulttuuri-ilmiö, jonka titulaarinen päähenkilö tunnetaan vielä nykyään, yli 40 vuotta pelin julkaisun jälkeen.
Ilmiön taustalta löytyy sen verran hauskoja tarinoita, että ehkä nyt on hyvä tilaisuus palata ajassa kauas taaksepäin saamaan tartunta Pac-Man-kuumeesta.
Pac-Manin kehitys alkoi vuonna 1978, jolloin Namcon nuori pelisuunnittelija Toru Iwatani lähti tekemään hieman erilaista peliä. Namco oli edeltävien vuosien aikana panostanut runsaasti rahaa pelinkehitykseen ja julkaissut kolikkopelejä, jotka eivät saavuttaneet suurta suosiota, mutta vakiinnuttivat firman asemaa ja taloutta.
Iwatani uskoi keksineensä ongelman syyt. Hän uskoi, että 70-luvun kolikkopelibisnes ei saavuttanut yhtä suurta kuluttajaryhmää, eli naisia. Hänen mielestään aikakauden pelit olivat sen verran väkivaltaisia ja pelihallit sen verran hämäriä paikkoja, että ne vetosivat vain miespuolisiin pelaajiin. Hän otti tavoitteekseen kehittää värikkään ja iloisen pelin, jossa ei vain räiskittäisi loputtomia vihollisia, ja joka voisi näin houkutella myös naispuoliia pelaajia ja näiden rahoja.
Niin hauskaa kuin se onkin 40 vuotta myöhemmin ajatella, jopa se Iwatanin idean ensimmäinen osa – värikäs peli – oli vallankumouksellinen juttu. Namco oli juuri samaan aikaan kehittänyt teknologian, jolla kolikkopeleihin yleensäkään saatiin värejä. Tätä aiemmin pelien grafiikka oli ollut mustavalkoista, ja värejä simuloitiin monitorin päälle kiinnitettävillä läpikuultavilla värikaistaleilla. Tämä tekniikka tietenkin sitoi tietyt värit tiettyihin osiin monitoria, mikä ei sopinut Iwatanin visioon. Hän halusi värikkäitä pelihahmoja, jotka liikkuivat pitkin ruutua ja säilyttivät värinsä.
Tarinoiden mukaan Pac-Man itse sai muotonsa, kun Iwatani lounaalla leikkasi palan pizzastaan ja koki valaistuksen. Mies itse on kommentoinut, että tämä ei ole varsinaisesti totta, vaan Pac-Manin pyöreä muoto on johdettu japanilaisesta kuchi-kirjainmerkistä, joka tarkoittaa suuta. Jos näin on, en itse aivan ymmärrä logiikkaa, sillä kirjainmerkki on kuin neliö, jolla on pienet jalat. Miten tästä päästään Pac-Manin klassiseen muotoon, sitä en osaa sanoa.
Ne pelin toiset päähahmot, eli Pac-Mania jahtaavat neljä kummitusta, taas ovat hyvä esimerkki siitä, miten bisnestyyppejä ei aina kannata kuunnella. Namco-presidentti Masaya Nakamura oli sitä mieltä, että kaikkien pelin kummitusten pitäisi olla saman värisiä ja identtisiä. Idea olisi ollut hyvin huono, sillä juuri kummitukset omine nimimeen ja persoonallisuuksineen olivat yksi pelin pidetyimmistä ominaisuuksista. Kukin kummituksista – Inky, Pinky, Blinky ja Clyde – on koodattu omalla tekoälyllään, mistä johtuen kaikki toimivat labyrintissä hieman eri tavalla. Yksi on nopea, toinen ujo – ja näin välttelee pelaajaa – kun taas kolmas “eksyy helposti” ja näin liikkuu arvaamattomia reittejä pitkin.
Sama “bisnestyypit, mitä hittoa te säädätte” -teema ei loppunut tähän. Pac-Man julkistettiin maailmalle vuonna 1980. Namcon yhdysvaltalaiset edustajat esittivät toiveen siitä, että pelin nimi muutttaisiin alkuperäisestä Puck-Manista, sillä he ymmärsivät heti, että pelihallien kävijät saisivat hetkessä sabotoitua pelikabinettien logot härskimpään muotoon. Tämä oli hyvä idea. Se sen sijaan ei ollut, että Atari kieltäytyi julkaisemasta Pac-Mania Japanin ulkopuolella. Namco lähestyi pelijättiä ensimmäiseksi, mutta Atarin johdon mielestä Pac-Manissa ei ollut potentiaalia menestyspeliksi, joten he päättivät neuvottelut.
Pelin julkaissut Midway myi kaikki valmistamansa kolikkopelit loppuun alta aikayksikön, sillä monet pelihallit eivät tyytyneet vain yhteen tai kahteen Pac-Man-kabinettiin, vaan tilasivat niitä koko seinällisen verran siitä yksinkertaisesta syystä, että pelin suosio ja kysyntä olivat niin käsitämmättömän suuria. Vuoden sisään julkaisustaan Pac-Man oli tienannut yksistään Yhdysvalloissa yli miljardi taalaa, jättäen jälkeensä kaikki aiemmat menestyspelit ja jopa Hollywoodin suurimmat hittielokuvat.
Pac-Manista tuli niin hillitön kulttuuri-ilmiö, että sen pohjalta lähdettiin saman tien tekemään paitsi jos jonkinlaisia oheistuotteita, myös kotipelejä ja jopa musiikkia. Buckner & Garcia julkaisivat vuonna 1982 kappaleensa Pac-Man Fever, joka nousi hittilistojen kärkeen. Suomalainen Tuijamaria taas lauloi kappaleesta suomenkielisen version, joka muistetaan nykyään lähinnä huikeista lyriikoistaan. “Kun ihan mamot tykkää Tarzanista sekä apinoista, niin on koko meidän jengi saanut kuumeen videoista”.
Mieletön suosio toi tietenkin mukanaan myös käännökset pelikonsoleille ja kotitietokoneille. Juuri nämä kotiversiot olivat myös tämän jutun se varsinainen pointti, sillä ajan hengen mukaisesti monet niistä ovat aivan hillittömän kauheita. Atari ei tyytynyt vain kääntämään selkäänsä miljardiluokan hitille, sillä kun Pac-Man oli noussut hitiksi, firma palasi hattu kädessä ostamaan lisenssiä omaa kotikäännöstään varten. Atari 2600:lle julkaistu Pac-Man kehitettiin firman perustyyliin halvalla ja nopeasti, ja tulokset näkyivät taululla.
Käännös muistetaan yhtenä surkeimmista kotikäännöksistä ikinä ja sen surkeaa laatua pidetään myös merkittävänä tekijänä 80-luvun alkuvuosien videopelien kotimarkkinoiden romahduksessa. Kuluttajat kyllästyivät maksamaan hirveitä hintoja Atarin surkeista pelikäännöksistä, eivätkä Yhdysvaltojen pelimarkkinat sitten siitä toipuneetkaan ennen Nintendon maihinnousua.
Tämä ei tietenkään ollut Pac-Manin vika, sillä se on paikkansa historiankirjoissa ansainnut. On meillä Pac-Man-kuume ja videot soi.
Miikka Lehtonen
