Metal Gear Solid IV on taas kova puheenaihe, kiitos elokuun lopussa ilmestyneen Metal Gear Solid: Master Collectionin, joka vapauttaa pelin vihdoin PlayStation 3 -vankilasta. Tämä onkin otettu monella taholla vastaan hyvin positiivisesti, mutta veikkaan, että aika moni muu ohitti koko julkaisun pelkällä olankohautuksella.
Pelin saama vastaanotto kun oli aikanaan vähintään ristiriitainen. Oliko syynä se, että pelaajat eivät vielä yleisesti olleet aivan Hideo Kojiman villin vuoristoradan kyydissä, vai onko peli vain yksinkertaisesti jos nyt ei kehno niin ainakin keskinkertainen tekele?
En olisi itse pystynyt vastaamaan kysymykseen lonkalta, sillä pelasin itse Guns of the Patriotsia vuonna 2008 juuri sen ilmestymisen jälkeen, joten muistikuvani olivat hieman hatarat. Mutta veikkaukseni olisi kallistunut jälkimmäisen vaihtoehdon puoleen.
Ja jos näin olisin veikannut, olisin ollut väärässä, sillä uudelleenpeluu osoitti, että Metal Gear Solid IV on paljon nykyistä suuremman suosion arvoinen peli.
Hideo Kojimallaon yleisesti maine tyyppinä, joka tekee outoja pelejä. Tämä ei ole varsinaisesti väärä oletus, mutta ei myöskään täysin osuva. Kaveri kun ei ole mikään pelimaailman hipster, joka tehtailee ironisia pelejään ja suuttuu, jos joku muu väittää pitävänsä niistä. Sen sijaan Kojima tekee pelejä, joista hän pitää. Pelejä, jotka ovat täynnä juttuja, joista hän on juuri silloin kiinnostunut, näennäisesti ilman suurempaa huolta siitä, miten hyvin nämä palaset muiden mielestä sopivat yhteen.
Kojima on elinikäinen leffafriikki, joten hänen pelinsä ovat aina olleet täynnä tyylillisiä viittauksia hänen suosikkielokuviinsa, mutta myös suoria lainauksia niistä. Sen jälkeen kenttä onkin täysin auki. Kojima on innostunut jostain muotisuunnittelijasta? No siinä tapauksessa pelin päähenkilöt pukeutuvat tämän suunnittelijan vaatteisiin, vaikka peli sijoittuisi minkälaiseen maailmanlopun jälkeiseen maailmaan. Soundtrackeilla kuullaan Kojiman suosikkiartisteja, rooleissa nähdään hänen suosikkinäyttelijöitään ja niin edelleen.
Täysin ymmärrettävästi tämä lähestymistapa tuottaa hyvin uniikkeja ja vahvasti harmaasta valtavirrasta erottuvia pelejä, ja kuten näissä tapauksissa väistämättä käy, lopputulos myös jättää jotkut pelaajat kylmiksi. Eikä ole mitään takeita siitä, että Kojiman uusin peli iskee, vaikka ne neljä aiempaa olisivat kaikkien aikojen suosikkipelien listalla.
Tämä kaikki on hyvin relevanttia Metal Gear Solid IV:n tapauksessa, sillä väittäisin sen olevan se ensimmäinen Kojiman peli, jossa hän pääsi levittelemään luovia siipiään joko täysin, tai ainakin hyvin vapaasti. Toki jo esimerkiksi Metal Gear Solid II oli kauniisti sanoen lennokas peli, mutta Metal Gear Solid IV:hen verrattuna se on kuin EA:n tuorein vuosipäivitys Battlefield-pelisarjaan: kenelläkään ei ole lupaa värittää milliäkään rajojen väärälle puolelle.
Näin on syntynyt peli, jota ei voi kuvailla kuin hämmentäväksi. Kuvittelin itse olevani jo täysin Kojima-pilleröity, mutta Metal Gear Solid IV sai minut taas raapimaan useasti päätäni ja muistutti hyvin, miksi se oli 18 vuotta sitten niin ristiriitainen kokemus.
Lue myös: Retrostelussa Metal Gear Solid 2: Sons of Liberty – pelihistorian suurin vedätys
Merkittävä tekijä on yksinkertaisesti jo se, että ennen kuin peli suuntaa omille poluilleen, sen fyysinen pelaaminen on hyvin erilaista kuin sarjan aiemmissa peleissä. Aiemmin yläkulmissa heilunut kamera on pudotettu Snaken hartian taakse, joten lopputulos tuntuu paljon aiempaa enemmän puhtaalta kolmannen persoonan räiskintäpeliltä. Näin siitäkin huolimatta, että aiempien pelien ideat ja mekanismit on enimmäkseen tuotu mukaan myös nelososaan ja niitä on vieläpä laajennettu.
Tarjolla on yhä hiiviskelytoimintaa, jossa räiskinnän ei ole tarkoitus olla pelaajan ensimmäinen tai edes toinen vaihtoehto. Vanha Snake on varustettu tieteishenkisellä kameleonttipuvulla, joka hetken paikallaolon jälkeen vaihtaa väriä sulautuakseen ympäristöön, mikä on hauska evoluutio Metal Gear Solid III:n naamioitumissysteemistä. Siinä pelaajan piti jatkuvasti itse vaihdella vaatteitaan ympäristön mukaan, mikä teki koko touhusta ärsyttävää näpertelyä. Samoin pidän suuresti siitä, että lähelle tulevat viholliset merkitään ruudulle Snaken ympärillä aaltoilevalle ympyrälle, jotta pelaaja tietää aina, jos näkökentän ulkopuolella joku on tulossa iholle, tai jos kulman takana sokeassa kulmassa on väijytys.
Hyppy kolmanteen persoonaan on siis onnistunut erinomaisen hyvin ja lopputuloksen pelaaminen on välillä erikoisista kontrolleista huolimatta todella viihdyttävää puuhaa. En muista, että aikanaan kukaan paitsi ehkä ne kaikkein innokkaimmat nurkkapatriootit olivat tyylin vaihdoksesta pahoillaan, mutta muu peli? Se sitten jakoikin mielipiteitä, enkä ole tippaakaan yllättynyt.
Jos olisimme 18 vuotta sitten kysyneet satunnaiselta pelaajalta tämän mielipidettä Metal Gear Solid IV:stä, todennäköisesti hän olisi sanonut jotain ammuvista Metal Geareista. Ja kyllä, hän olisi tavallaan ollut oikeassa, sillä jo pelin alkumetreillä Snake kohtaa häiritsevän linjakkain jaloin varustettuja sotakoneita, jotka hyppivät kuin anime-sankarit konsanaan, potkivat vihollisiaan, ammuskelevat näitä konekivääreillä ja ääntelevät kuin lehmät. Ainoa väärä osuus väitteessä oli se ”Metal Gear”, sillä ammuvat robotit ovat GEKKOja.
Lue myös: Retrostelussa Metal Gear Solid – peli, joka liikutti ohjaimia ajatuksen voimalla
Eikä se touhu siitä järkevämmäksi muutu. Pelaaja taistelee pelin aikana useasti ”Beauty and the Beast”-yksikön kyberneettisiä sotureita vastaan. Nämä soturit ovat tietenkin naismalleja, jotka kärsivät traumaperäisestä stressihäiriöstä ja jotka on aivopesty vihaamaan Solid Snakea. Kömpelöä ja outoa jo 18 vuotta sitten, eikä aika ole juttua parantanut.
Eikä aika ole myöskään parantanut Akibaa. Pelin alkuvaiheilla Snake kohtaa YK:n kivikovan erikoissotilasjoukon, joka operoi salaa sotatantereilla valvomassa touhun etenemistä. Yksi porukan jäsen on täysin osaamaton säheltäjä, jolla on pysyvä ripuli ja jonka pelaaja kohtaa ensimmäistä kertaa kakkimasta tynnyrissä keskellä tulitaistelua. Jostain syystä Akibaa kuitenkin roikotetaan mukana, oletettavasti, jotta tiimin muilla jäsenillä on joku jota läpsiä ja herjata jatkuvalla syötöllä.
Mutta kaikkia näitä ei ehkä niin positiivisella tavalla outoja ratkaisuja kohti pelistä löytyy myös jotain hauskaa, jotain hurmaavaa, jotain puhdasta Kojimaa. Jotain, joka osoittaa, että Kojima rakastaa outoja pelejään vähintään yhtä paljon kuin niiden fanitkin. Esimerkkejä olisi vaikka miten, mutta miten olisi vaikka toinen sen kovan erikoisjoukon sotilas, jolla näyttäisi aluksi olevan hyvin perinteinen irokeesi-hiusmalli. Mutta sitten tapahtuu jotain yllättävää, jolloin sotilas ponnahtaa pystyyn sen perinteisen Metal Gear Solid -havahdusäänen saattelemana ja peli näyttää, että sotilaalle onkin ajeltu päähän huutomerkin muotoinen kampaus. Ja sitten Meryl varoittaa Snakea yllättämästä sotilasta, koska tämä ei pidä siitä. Huikeaa!
Tai miten olisi se, että pelin alussa pelaaja pääsee katselemaan useita peliä varten tehtyjä feikkiohjelmia, joissa vaikka Solid Snaken ääninäyttelijänä tunnettu David Hayter antaa haastettlua, tai joku outo survivalisti kokkaa bunkkerissaan välipalaa. Tai kun Snake löytää pelin alkuvaiheilla pahvilaatikon — sen aiemmissa osissa niin klassisen ja tutun piiloutumispaikan — se on koristeltu ”No Place To Hide / No Place For Hideo”-teksteillä? Tai se, että koska Vanha Snake on Vanha, hänen sydämensä ei enää kestä loputtomiin. Niinpä stressin hallinta on myös tärkeä osa peliä ja jos turhan tiukassa paikassa erehtyy vaikka lukemaan tissilehtiä tai piiloutumaan kaappiin, jonka oven sisäpintaan on kiinnitetty turhan rempseä juliste, Snake saa sydänkohtauksen ja heittää veivinsä?
Peli on täynnä tällaista hauskaa metakommentääriä, joka saa koko tekeleen tuntumaan kuin suunnattomalta rakkaudentunnustukselta Metal Gearia ja sen faneja kohtaan ja myös jälleen kerran alleviivaa sen, että Kojiman kehitystiimillä oli aikaa ja vapautta tunkea peleihinsä paljon sellaisia pieniä yksityiskohtia ja mekanismeja, joihin monilla muilla ei ikinä olisi resursseja.
Niiden muutamien erikoisten ratkaisujen ohella Metal Gear Solid IV:n suurin ongelma oli, että se oli PlayStation 3 -peli. Vaikka Konamin tyypit taatusti sankarikoodasivat itsensä haudan partaalle, konsolin teknologia ei ollut vision vaatimusten tasolla. Peli pyöri kankeasti ja näytti matalan resoluution takia suttuiselta.
Teoriassa molemmat ongelmat voi korjata emulaattorien avulla, mutta käytännössä ne Konamin kehittäjien pakosta tekemät ratkaisut yhdistettynä Cell-arkkitehtuurin erikoisuuksiin ovat tehneet Metal Gear Solid IV:stä hyvin hankalan pelin emuloida. Vaikka kotoa löytyisi aivan kirkkainta kärkeä edustavaa teknologiaa, lopputulosta ei voi kehua ongelmattomaksi. Mutta toki peli silti pyörii ihan pelattavasti, kuten oheiset emulaattorilla tallennetut pelivideot tässäkin jutussa osoittavat. Ja ennen kuin Sonyn asianajajat käyvät kimppuuni, pelasin tietenkin itse aikanaan ostamaani ja vieläkin hyllyssä olevaa peliäni.
Mutta nämä tekniset erikoisuudet mielessä onkin sitä mukavampaa, että Metal Gear Solid Master Collection Volume 2 tuo tuunatun version pelistä kaikkien modernien pelaajien ulottuville. Vielä muutamaa viikkoa sitten olisin ehkä itse ohittanut uudelleenjulkaisun olankohautuksella, mutta nyt, alkuperäisen pelin uusintakierroksen jälkeen, olen paljon innostuneempi.
Metal Gear Solid IV kun on puhdasta Kojimaa. Jotkut osat tökkivät vastaan ja särähtävät korvaan ikävästi, mutta niiden vastapainona tarjolla on aivan älyttömän persoonallinen, uniikki ja rohkea hiippailupeli. Ja ne soroiset reunatkin ovat tavallaan osa pelin charmia, koska ne erikoisuudessaan vain korostavat sitä, miten kehittäjänsä näköinen peli lopulta on.
Geneeristen vuosipäivitysten ja kloonien aikakautena se on aivan älyttömän virkistävää, eikä asiaa toki haittaa sekään, että peli on muutenkin erinomainen.
Miikka Lehtonen