”Atari 2600 – muinaispelien saloja” on kumppaniartikkeli Pelaaja-lehden nyt kaupoissa olevan tammikuun numeron Atari 2600- ja Atari 2600+ -katsaukseen. Lehtiartikkelin ohella Jukka O. Kauppinen perehtyy nyt Pelaaja.fissä kiintoisimpiin pelipoimintoihin laitteen historian varrelta.
Myös Atari VCS:nä tunnetulle Atari 2600 -konsolille on julkaistu nykylaskelmien mukaan yli 600 peliä. Määrä kasvaa koko ajan, sillä muinainen konsoli on noussut uuteen retrosuosioon, ei vähiten Atarin nimeä nykyään kierrättävän uusimman Atari-yhtiön ansiosta. Viimeisin Atari on vaihteeksi kunnioittanut vanhaa laitetta ja sen pelejä, siinä missä moni aiempi Atari-versiointi lähinnä haistatti vanhoille faneille ja ryöstökalasti retrodynamiitilla sen minkä ehti.
Uusi Atari 2600+ -konsoli on varsin letkeä laite, mutta ei kannata unohtaa perusasioita: sen uudelleen paketoima laite on lähemmäs 50 vuotta vanha. Suurin osa peleistäkin on yli 40-vuotiaita, eikä muinaisraudalla tehdä nykyaikaisen näköisiä pelejä. Jos siis mielit perehtyä laitteen pelihistoriaan, on syytä varautua valtaosan peleistä olevan rumia, pikselisiä ja oikeastaan aika huonoja. Niihin perehtymiseen vaaditaan pitkää pinnaa, ja nauttimiseen jotain ihmistä suurempaa. En suosittele, että ensimmäistä kertaa Atari 2600:aan tutustuva tekee sitä yksin. Muinaisten pelien saloja on verrattomasti hauskempaa ihmetellä porukalla. Aloittaa voi vaikka näistä.
Berzerk (1982)
Vuonna 1980 julkaistu Berzerk oli huikea räiskintäpeli, joka oli samalla ensimmäinen puhuva videopeli. Kaksi vuotta myöhemmin tehty VCS-käännös tavoitti yllättävän hyvin esikuvansa pelottavan tunnelman ja kiihkeän pelattavuuden. Ajattoman toimiva scifi-räiskintä on tyylikäs ja jopa vähän pelottava kokemus ihmisen ja robottien ikuisesta sodasta. Miellyttävänä bonuksena Atari on julkaissut pelin tuoreeltaan fyysisenä modulina, hieman uudistettuna Berzerk Enhanced Edition -painoksena.
Combat (1977)
Atari VCS/2600:n ihka ensimmäinen peli on hämmästyttävä esimerkki hyvästä pelisuunnittelusta ja timantintiukasta koodauksesta. Vaivaiseen kahteen kilotavuun on mahdutettu 27 eri pelitilaa, joissa kaksi pelaajaa kamppailee keskenään panssarivaunuilla ja lentokoneilla. Vaikka osa pelitiloista onkin höpötäytettä, niin parhaista löytyy yhä timanttista ja hauskaa pelattavuutta, joka toimii oikein hyvin illanvietoissa ja lanitteluissa.
E.T. the Extra-Terrestrial (1982)
Leffahitistä tehty videopeli oli yksi aikansa suuremmista pelikatastrofeista, mutta ei kuitenkaan niin dramaattisesti kuin mitä pelihistorioissa yleensä väitetään. E.T.:tä on toki hyvä syyllistää, mutta ei se sentään vuoden 1983 pelialaromahdusta aiheuttanut, vaikka olikin siihen osallinen. Peli tehtiin hirveällä kiireellä viidessä viikossa, mutta lopputulos on yllättävän toimiva ja eheä peli. Ei vain kovin hyvä. Perspektiiviä vain pitää olla: VCS:lle tehtiin paljon kamalampiakin pelejä, eikä tämä ole todellisuudessa pohjasakkaa. E.T.:n rooli olikin enemmän Pac-Manin tapaan siinä, ettei peli ollut hypen tai esikuvansa arvoinen. Jos tätä vertaa vaikkapa pieteetillä tehtyyn toiseen saman vuoden leffapeliin, niin matkaa The Empire Strikes Backin tasoon on 12 parsekia.
Night Driver (1980)
Alkujaan vuonna 1976 julkaistu kolikkopeli jatkoi Atarin linjaa tunnettujen kolikkopelien siirtämisestä kotikonsolille. En kykene visioimaan millaisia tunteita VCS-versio on aikoinaan herättänyt, sillä peli on vähintäänkin rujo ja kauneimmillaankin omituinen. Jos se on kuvassakin karu, niin se on jotain vielä oudommannäköistä liikkuvana. Koodaaja on ollut melkoinen mestari kehittäessään tämän grafiikkatekniikan, jossa auto on koko ajan paikoillaan ja ruutu elää sen ympärillä. Ehkä tämä on tuiki tarpeellinen koettava, jotta pelaajat ymmärtäisivät autopelien kehityskulun vuosikymmenten mittaan.
Pac-Man (1982)
Pac-Man lienee edelleen maailman tunnistettavin videopelihahmo. 1980-luvun alussa se oli hypensä nousukaarrossa, ja maailman pelinuoret upottivat Pac-Man -kolikkopeleihin rahaa säiliölaivakaupalla. Eipä ihme, että sen julkaiseminen kotikonsolille oli takuuvarma megahittitöräytys. Mutta pikkasen meni pieleen. Peliä kyllä myytiin hypen voimalla kahdeksan miljoonaa kappaletta, mutta tekniikka lässähti. Se oli ruma, buginen ja kurja räpellys, joka ei tehnyt kunniaa alkuperäispelille. Kuuden kuukauden viilaaminen meni pieleen. Hypestä ja myynneistä jäi käteen valtavasti pahaa mieltä ja pettymystä, joka johti kuluttajien uskoa Atariin. Miten tämä upea mahtiyhtiö voikaan julkaista näin huonon pelin?
Pitfall! (1982)
David Crane on tehnyt yhteensä kymmeniä pelejä, mutta yhtään liioittelematta tohtii todeta, että vuoden 1982 Pitfall on yksi kaikkein tärkeimmistä. Vuonna 1980 pelijulkaisemisen aloittanut Activision-yhtiö teki tasaisen laadukasta jälkeä alusta saakka, mutta Pitfall nosti sekä firman että koko pelialan laaturimaa. Se oli monipuolinen, jännittävä ja pelattavuudeltaan todella huikea tasoloikkaseikkailu, joka pyyhki kilpailijoillaan pöytää. Siinä sivussa syntyi aivan uusi peligenre: toimintaseikkailu.
Pitfall II: Lost Caverns (1984)
Jos ensimmäinen Pitfall loi toimintaseikkailujen genren, jatko-osa rakensi pohjan moderneille toimintaseikkailuille. Siinä oli muun muassa aikaansa nähden poikkeuksellinen checkpoint-järjestelmä, jonka ansiosta kuolema ei johtanutkaan koko tason/pelin tahkoamiseen alusta saakka. Peli on myös järjettömän särmä pelattava, mutta aivan erityiseksi sen tekee pelimodulin sisältämä lisärauta. David Crane kehitti pelille erityisen DPC-lisäpiirin, jonka myötä pelin grafiikka ja äänimaailma ovat huomattavasti paremmat kuin mihin Atari VCS/2600 normaalisti kykenee. Pitfall II vain julkaistiin romahtaneeseen konsolimaailmaan, joten vaikka se oli vuoden 1984 myydyin konsolipeli Yhdysvalloissa, niin se ei enää kyennyt nousemaan Atarin miljoonahittilistalle.
River Raid (1982)
Carol Shaw suunnitteli ja ohjelmoi riemastuttavan toimivan vertikaaliräiskinnän, joka pohjusti seuraavaa räiskintäpelien sukupolvea. Sen näkemys ylöspäin vierivästä räimeestä oli tavanomaista monipuolisempi ja haastavampi, ja samalla täyttä, tarkkaa ja nautinnollista toimintaa. Eipä ihme, että se nousi vuoden 1983 toiseksi myydyimmäksi VCS-peliksi.
Star Wars The Empire Strikes Back (1982)
Lisenssipelit tunnetuista viihdeaiheista olivat tuttua tavaraa jo tässä vaiheessa pelihistoriaa, mutta ensimmäinen Star Wars -lisenssipeli kaatoi teknisiä raja-aitoja, ja tärkeimmiten onnistui huomattavassa taidonnäytteessä. Se loi täysin tunnistettavan version aikansa suurimmasta mahtielokuvasta. Tekijät onnistuivat tunnistamaan elokuvasta sen näyttävimmän ja parhaimmin peliksi soveltuvan kohtauksen, ja rakentamaan sen ympärille toimivan, mielikuvitusta kutkattavan elämyksen. Taistelu valtavia AT-AT -kävelijöitä vastaan kiitäjillä olikin yksi aikana hämmästyttävimmistä pelitilanteista. Tosin peli oli myös henkisesti murskaava, koska pelaaja ei lopulta voinut voittaa.
Surround (1977)
VCS:n julkaisupeleihin lukeutunut Surround on ensimmäinen legendaarisen Snaken/Matopelin kotikonsoliversiointi. Se on viehättävän selkeä ja täsmällisen herkullisen pelattava matoilu yhdelle tai kahdelle pelaajalle, ja ihanaisen muinainen esikuva Nokian kännyköiden myöhemmin supersuosioon räjäyttämälle peligenrelle. Hämmästyttävää on sekin, että tämähän on ihan täysiverinen bilepeli – kaikessa selkeässä toimivuudessaan kahden pelaajan keskinäinen kilpamatoilu on kuin loistokasta esportsia. Yksinpelinä Surround on nykysilmin karu ja tylsä, kaksin siitä paljastuu pelikovuuden huipentuma.
Yar’s Revenge (1982)
Yar on yksi omituisemmista räiskintäpeleistä silloin tai kuunaan. Omituisesti värisenä ja särisevä peli näyttää enemmänkin näytönohjaimen bugilta, mutta omituisuuden alla on silti tiukkaa pelattavuutta, hyviä ideoita ja nautinnollista haastetta. Väkevä ydin antoi polttoainetta myös muutaman vuoden takaiseen remasterointiin, joka olisi ollut syytä listata riippuvuutta aiheuttavien huumeiden listalle.
Uuden sukupolven pelaajille
Atari julkaisee nykyään myös fyysisisiä moduleja aidolle raudalle, eli Atari VCS/2600- ja 2600+ -konsoleissa toimivia pelejä. Atari XP -ohjelman kautta julkaistuja pelejä ovat muun muassa Fatal Run, Dark Chambers, Save Mary ja Outlaw. Muita uutuuksia ovat esimerkiksi:
Mr. Run and Jump 2600
Veikeä vauhtijuoksutasohyppely julkaistiin sekä aitona 2600-pelinä että moderneille alustoille viritettynä turboboostattuna Recharged-versiona. 2600-peli on visuaalisesti tyylikäs pomppuilu, jossa kiidetään samaa kenttäpohjaa yhä uudelleen, aina vain uusilla möröillä ja haasteilla höystettynä. Kiitettävän rasittava ja raivostuttava tasohyppely ihanan millintarkoilla loikilla ja ajoituksilla. Vain masokisteille.
4 Games in 1 Cartridge
Paddle-rullaohjaimet jäivät 1980-luvun alkuun, mutta niillekin on oma – tosin pienenpieni – fanikuntansa. 2600+ kuitenkin toi nekin takaisin nykyaikaan. Siinä sivussa Plussalle julkaistiin myös 4in1-moduli, joka sisältää neljä rullaohjaimille tehtyä peliä: Breakout, Canyon Bomber, Night Driver ja Video Olympics. Aikamoista retrokuraa, jos näin kauniisti ilmaisee, mutta mielenkiintoisia näkymiä esihistorialliseen pelisuunnittteluun. Miten vähällä voidaan luoda peli ja miten oudoista ideoista? En kuvailisi näitä kovin syvälliseksi pelaamisen juhlaksi, mutta saahan vanhan koulukunnan ohjaimilla ja hämmentävillä muinaispeleillä ainakin vaihtelua elämään.
10 Games in 1 Cartridge
Atari 2600+:n mukana tulee 10in1-moduli, joka sisältää mainion kattauksen konsolin historiaan. Samoin rajallisen, sillä kaikki pelit ovat Atarin omia julkaisuja, eikä tarjolla ole siten monia muiden yhtiöiden ikivihreitä. Mutta esimerkiksi historiallinen seikkailupeli Adventure, kauhuseikkailujen esi-isä Haunted House ja ihmeen hyvin konsolille käännetty maailmanloppusimulaatio Missile Command ovat tutustumisen arvoisia. Muutamat ovat toisaalta sitä luokkaa, että itsekseen kokeiltuna niiden peluu loppuu noin 15 sekunnin kohdalla. Modulin pelit: Adventure, Combat, Dodge ’Em, Haunted House, Maze Craze, Missile Command, RealSports Volleyball, Surround, Video Pinball ja Yar’s Revenge.
Jukka O. Kauppinen
Jutun kumppaniartikkeli on julkaistu nyt Lehtipisteissä olevassa tammikuun Pelaaja-lehdessä.
Pelaaja-lehden tulevien numeroiden tilauksen voi tehdä täältä!
