Oikea mielipide: Vähemmistöpelaajia sorretaan edelleen

Viikonlopun blogissa Johanna vuodattaa paperille tuskaansa aliarvostetun vähemmistön edustajana.

6.7.2019 06:55

Koko kesäkuun kestänyt Pride-juhlinta on tullut päätökseensä, mutta vähemmistöaiheet ovat edelleen kansan huulilla. Toisin kuin blogin otsikon perusteella voisi kuvitella, minä en kuitenkaan ole täällä puhumassa homoista tai edes naispelaajista, vaan aivan toisenlaisesta minoriteetista: intohimoisista simulaatiofaneista.

Siihen nähden, kuinka valtavia menestystarinoita simulaatiogenre on pelialalla poikinut, on se edelleen hämmentävän aliarvostettu lajityyppi. Kaikki toki tuntevat Rollercoaster Tycoonin ja The Simsin, mutta muutamien viraalihelmien ulkopuolella kiinnostus tuntuu olevan matalaa niin mediassa kuin pelaajienkin keskuudessa. Tietoa uusista julkaisuista saa kaivamalla kaivaa, eikä juuri kukaan tunnu odottavan uutta Farming Simulatorin tappajaa tai Microsoft Flight Simulatorin paluuta samalla tapaa kuin muissa piireissä.

Silloinkin, kun jokin peli sattuu saamaan mediahuomiota, paistaa kirjoittajan kiinnostuksen puute useimmiten kirkkaasti läpi. Syksyllä ilmestyvä eläintarhasimulaattori Planet Zoo on itselleni monestakin syystä vuoden odotetuimpia pelejä, mutta sitä koskevia otsikoita on ollut kammottavaa lukea. Planet Zoo jatkaa nimittäin lapsuuteni suosikin, aikaansa kovasti edellä olleen Zoo Tycoon -sarjan viitoittamalla tiellä, ja ammentaa sen perinnöstä suurella kauhalla. Moni ei kuitenkaan ole perehtynyt alkuperäisteokseen, joten jo Zoo Tycoonista vuonna 2001 löytyneistä ominaisuuksista uutisoidaan nyt sävyyn, joka antaa ymmärtää niiden olevan uusinta uutta simulaation saralla.

Moisesta ärsyyntyminen voi kuulostaa pikkumaiselta nipottamiselta, mutta käytännössä tilanteen voisi rinnastaa roolipeliuutiseen, jossa vuoropohjaisia taisteluita hehkutetaan huikeana uutena keksintönä, jollaista ei ennen ole pelialalla nähty. Väite on niin typerä, että otsikon kynäillyt pelitoimittaja saisi kuulla siitä uutistensa kommenteissa vielä seuraavalla viikolla. Lisäksi tekemättä jäänyt pohjatyö asettaisi tämän ammattitaidon vähintäänkin kyseenalaiseksi.

Simulaatiopelejä tai -pelaajia ei kuitenkaan tunnuta arvostavan sen vertaa, että niitä koskevan sisällön eteen viitsittäisiin nähdä yhtään ylimääräistä vaivaa. En varsinaisesti ymmärrä, miksi näin on. Simulaatiopelit vaativat pitkäjänteisyyttä, strategista silmää ja suunnittelukykyä siinä missä strategiapelitkin, ja jännitystäkin piisaa aitauksistaan karkaavien leijonien ja tuhoisien lentoturmien muodossa yllin kyllin. Pelaava yleisö on kenties himpun verran pienempi kuin Fortnitella, mutta en itse koe tätä päteväksi syyksi jatkuvalle alisuorittamiselle mediassa. Klikkimäärien ei pitäisi vaikuttaa sisällön laatuun, vaan korkeintaan sen suhteelliseen määrään.

En tässä tekstissä edes viitsi käsitellä sitä irvailevaa sävyä, millä simulaatiopelejä usein käsitellään erinäisissä pelaajayhteisöissä. Olisin nimittäin varsin tyytyväinen pelkästään siihen, että saisin omassa pikku kuplassani lukea itseäni kiinnostavista aiheista kiristelemättä jatkuvasti hampaitani. Vähemmistön edustajana tahdon muistuttaa kollegoitani ja lukijoitani siitä, että mekin olemme vain pelaajia – ihmisiä, joilla on samat odotukset, vaatimukset ja toiveet kuin muillakin. Älä siis syrji kanssaihmistäsi vain, koska hän pitää virtuaalitraktoreista omituisen paljon.

Johanna Puustinen

Lisää luettavaa