Varjojen metsästäjät
Shadow Tactics: Blades of the Shogun oli vuoden 2016 iloisimpia peliyllätyksiä. Aivan vuoden lopussa ilmestynyt pienen studion outolintu on henkistä jatkoa vuosituhannen vaihteessa pelaajia turhauttaneille Commandos-peleille. Esikuviensa tavoin myös Shadow Tactics on armottoman vaikea yhdistelmä tosiaikastrategiaa ja hiiviskelyä. Se haastaa, turhauttaa, viihdyttää ja myös palkitsee – mutta vain kärsivällisiä pelaajia.
Shadow Tactics sijoittuu löyhän historialliseen versioon 1600-luvun Japanista. Uusi shogun on juuri saanut maan vakautettua loputtomalta tuntuvien sisällissotien jälkeen, kun hänen valtaistuimensa jo horjuu. Kage-samana tunnettu mystinen pahis ohjailee kulisseista käsin kapinallisia, jotka haluaisivat kovasti palata takaisin jatkuvan sodan kurjuuteen.
Kage-samaa pysäyttämään lähtee viisi hyvin erikoista palkkamurhaajaa, joista jokaisella on omat kykynsä. Hahmojen persoonallisuudet pääsevät mukavasti esiin vajaat 20 tuntia kestävän tarinatilan aikana, ja sen 13 tehtävää asettavat kaikki kyvyt jatkuvaan ja todella vaativaan kokeeseen. Tuloksena on peli, joka eroaa vuoden 2016 trendeistä monellakin tavalla. En muista, koska viimeksi olen pelannut peliä, jossa onnistumisen tunteet ja murinan saattelema pikalatausnapin takominen vuorottelivat näin tiheään.
Vaikka Shadow Tactics onkin pintapuolisesti tosiaikastrategiaa, se on oikeasti paljon lähempänä pulmapeliä. Tarinatila heittää eteen vaihtelevia haasteita, jotka yleensä vaativat hiippailua suunnattomien vihollislaumojen läpi. Koska pelkästään hiipimällä ei kovin pitkälle pötkittäisi, usein vihollisia myös pannaan päiviltä aika surutta.
Perinteisesti monet hiippailupelit kompastuvat siihen, että pelaaja joutuu miltei sokkona arvuuttelemaan, missä menee havaituksi tulemisen ja onnistuneen hiiviskelyn raja. Shadow Tactics antaa kaiken tiedon käyttöön avokätisesti. Vihollisia klikkailemalla näkee suoraan ja tarkalleen, mihin niiden katse osoittaa. Halutessaan voi myös pudotella pelialueelle merkkejä, jotka kertovat, mitkä viholliset milloinkin näkevät niiden lähistölle.
Tätä tietoa myös tarvitaan, sillä Shadow Tactics on äärimmäisen haastava peli. Usein tilanteet tuntuvat ensisilmäyksellä mahdottomilta. Miten eliminoin viisi vartijaa, jotka kaikki tuijottavat ristiin toisiaan ja joista yhtään ei pysty edes lähestymään muiden näkemättä – saati sitten tappamaan?
Vastaus löytyy palkkamurhaajien kyvyistä, jotka ovat hahmokohtaisia ja vaihtelevia. Vihollisia voi houkutella äänen suuntaan, harhauttaa katsomaan hetkeksi muualle tai lamauttaa pariksi sekunniksi. Kaikki hahmot toki pystyvät myös eliminoimaan vihollisia kukin tavallaan. Yksi käyttää ansoja, toinen heittotähtiä, kolmas tarkkuuskivääriä ja niin edelleen.
Alkupään tehtävien jälkeen yksittäiset kyvytkään eivät enää auta, vaan niitä pitää pystyä kombottelemaan nopeasti ja saumattomasti. Esimerkkitilanteessa Takuma käskee ensin kesytetyn tanukinsa houkuttelemaan vartijan pois kavereidensa läheltä. Sivulle astuttuaan vartija huomaa Mugenin pudottaman sakepullon ja lähtee innoissaan hakemaan hörppyä. Kun vihollinen sitten on turvallisesti kulman takana, Yuke pudottautuu läheiseltä katolta tämän niskaan hiusneulat käsissään.
Todella haastavissa tilanteissa auttaa mahdollisuus tallentaa kullekin hahmolle käskyjä, jotka sitten kaikki suoritetaan yhtä aikaa napin painalluksella. Fiilis on oikeasti huikea, kun näin saa tehtyä monimutkaisen kombon, jossa kokonainen leiri tyhjenee kerralla.
Toki tämän huikean fiiliksen saavuttaminen todennäköisesti vaatii useita yrityksiä ja erehdyksiä, jotta kaiken saa tehtyä juuri oikein. Shadow Tactics muistuttaa automaattisesti minuutin välein, että pelin voi muuten tallentaa. Näin kannattaakin tehdä, sillä huolellisesti pelattuna helposti toista tuntia kestävät tehtävät voivat mennä jatkuvasti reisille – usein yllättävillä tavoilla.
Sen vielä kestää, että odottamaton vihollinen sattui saapumaan pitkältä partioreitiltään paikalle juuri, kun murhakombo aktivoituu. Senkin vielä sietää, että joku vihollinen nyt vain sattui näkemään pusikossa kyyryssä olleen murhaajan, vaikka näin ei olisi pitänyt käydä. Se sitten syökin jo vähän enemmän miestä, että aivan vihollisen selän takana ollut ninja päättää komennon saatuaan könytä vihun etupuolelle tätä puukottamaan. Reitinhaku ei nimittäin aina toimi aivan niin kuin voisi toivoa.
Pienet turhautumiset kyllä kestää, sillä kokonaisuutena Shadow Tactics on mainio ja useimmiten reilulla tavalla vaikea peli. Tilanteeseen kuin tilanteeseen löytyy oikea ratkaisu, joskaan sen keksiminen ei aina ole helppoa. Suorastaan erinomaiseksi peli nousee kuitenkin siinä vaiheessa, kun se säännöt pelaajalle selitettyään alkaa rikkoa niitä mielenkiintoisilla tavoilla.
Juuri kun on päässyt sinuiksi perusvihollisten kanssa, Shadow Tactics heittää kehiin erikoisempia vastuksia. Keltahattuina tunnetut vihut ovat muita tarkkaavaisempia, eivätkä lisäksi lähde lainkaan vartiopaikoiltaan, vaikka miten houkuttelisi. Samurait taas ovat ylimielisiä sekä julmia ja kestävät lisäksi panssareidensa ansiosta iskuja kaikilta muilta murhaajilta paitsi väkivahvalta Mugenilta. Kummatkin näistä vaativat siis aina omat lääkkeensä ja sekoittavat soppaa.
Ilahduttavasti niin tekee myös pelin maailma. Pimeydessä viholliset eivät näe juuri yhtään eteensä, mutta kantavat mukanaan soihtuja. Niiden ansiosta kauempanakin seisovat viholliset näkevät, mitä valon lähellä tapahtuu. Sateessa taas lätäköt saavat askelten äänet kuulumaan paljon kauemmas kuin kuivalla maalla. Lumessa kävellessään jättää jälkeensä jalanjälkiä, joita viholliset sitten seuraavat.
Kaikki nämä ovat haasteita mutta osaavan pelaajan käsissä myös aseita. Jos vihollinen näkee sammutetun soihdun, se voi tulla pimeyden keskelle sytyttämään valoa uudelleen. Lumiset jalanjäljet taas voivat toki johdattaa vihollisen ninjan perään, mutta myös huolellisesti ennakkoon valmisteltuun ansaan.
Shadow Tactics vaatii pelaajaltaan paljon. Kärsivällisyyttä pitää olla roppakaupalla, sillä samoja kohtia pitää usein toistaa monta kertaa, jotta kaikki menee niin kuin pitäisi. Joskus töksähdykset ja outoudet myös tuntuvat epäreiluilta, mutta se pitää vain kestää. Lisäksi tarvitaan luovuutta, sillä peli on parhaimmillaan, kun sitä ei ajattele niinkään tietyillä tavoilla ratkaistavina pulmina, vaan haastavina tilanteina, joissa saa antaa mielikuvituksensa laukata.
Tuntuu upealta kehittää epätoivoiselta tuntuvaan tilanteeseen improvisoitu ja mahdottomalta vaikuttava suunnitelma, joka sitten onnistuukin. Kun savu hälvenee ja hälytykset eivät lauenneetkaan, olo on kuin voittajalla. Mikä parasta, samoja voittajan fiiliksiä on tarjolla yhä uudelleen ja uudelleen.