Yleinen maailman tilanne alkaa olla sillä mallilla, että ihmisillä eri puolilla maailmaa alkaa keittää. Raha kasaantuu entistä tiukemmin pienen ihmismäärän haltuun ja monen hallituksen korruptio ja yleinen epäpätevyys ovat sillä tasolla, että barrikadit ja Molotovin cocktailit alkavat tuntua hyvältä idealta. Ennen kuin alkaa piirtämään sotasuunnitelmiaan ja rakentamaan kotitekoista giljotiinia, kantaa tietenkin kuivaharjoitella vaikka videopelien avulla.
Vuonna 2002 julkaistu State of Emergency on mitä mainioin peli tähän tarkoitukseen paristakin syystä. Ensinnäkin se on yksi harvoista peleistä, joka keskittyy puhtaasti mellakoinnin mallintamiseen. Lisäksi se on myös varoittava esimerkki siitä, mitä ei kannata missään tapauksessa tehdä, koska se on aivan karmea peli – kuten minä tappiokseni huomasin 22 vuotta sitten.
State of Emergency on yksi niistä peleistä, joka tuntuu ideatasolla aivan täydelliseltä keksinnöltä. Grand Theft Auto -peleistä tunnettu Rockstar Games teki vihdoin pelin, jossa on tarkoitus vain riehua, mellakoida ja pistää paikkoja paskaksi ja palamaan? Miten tätä peliä jouduttiin odottamaan näinkin pitkään?! Kaikkihan ovat jo alkuperäisestä Grand Theft Autosta saakka tienneet, että pelien parasta viihdettä on katsoa, kuinka pitkään pystyy vaikka raketinheittimen avulla pistämään kaupunkia ja poliisivoimia pakettiin, joten saman idean laajentaminen kokonaiseksi peliksi tuntuu maailman itsestäänselvimmältä idealta.
Näin kuvittelin itsekin aikanaan, kun himoitsin peliä siinä määrin, että Turusta Helsinkiin tehdyn Assembly-reissun aikana poikkesimme Helsingin syrjäseuduille ostamaan pelin joltain satunnaiselta nettityypiltä kun sitä ei oikein mistään muualta tuntunut saavan. Palasimme takaisin Assyille, heitimme pelin PlayStation 2:een ja puoli tuntia myöhemmin ostos kadutti jo melkoisesti. Eikä ihme, sillä aiemmin kuvaamani vaikutelma oli hyvin virheellinen. Toisin kuin pelaajien annettiin ennakkoon ymmärtää, State of Emergency ei suinkaan ole Rockstarin kehittämä peli, vaan he toimivat ainoastaan julkaisijana. Pelin kehitti pieni skottilainen tiimi, joka on muuten keskittynyt enimmäkseen karmeiden lisenssipelien tehtailemiseen.
Tämän dramaattisen paljastuksen jälkeenkin peli vaikuttaa hetken aikaa ihan asialliselta. Tavoitteena todellakin on mellakoida mahdollisimman paljon, kun kansan syvät rivit nousevat Yhdysvallat haltuunsa kaapannutta totalitääristä hallitusta vastaan. Mitä fiktiota! Ihan kuin niin voisi oikeasti tapahtua! Peli esittelee sen suuren valttikorttinsa saman tien: pelimaailma on täytetty hämmentävän suurella määrällä hahmoja, jotka juoksentelevat pitkin kenttiä milloin paniikin vallassa, milloin taas vaikka rikkoen kauppojen ikkunoita ja kuskaten sitten televisioita ja muuta irtaimistoa mukanaan. Valitettavasti tästä teknisestä ihmeestä maksetaan kova hinta, sillä peli ei pyöri kovinkaan hyvin. Tuntuu siltä kuin joku olisi heittänyt emulaattorista tuplanopeuden päälle ja päättänyt, että piirretään vain joka kolmas animaatioruutu.
Lopputuloksena on peli, joka tuntuu aivan liian nopealta ja kaoottiselta, kun huomiodaan, miten kehittäjät selvästi kuvittelivat, että sitä olisi tarkoitus pelata. Pelaaja voi poimia paljaiden nyrkkiensä avuksi jos jonkinlaisia aseita, tietenkin myös jos jonkinlaisia tuliaseita. Niiden kanssa pitäisi sitten pysähtyä paikalleen ja tähdätä tarkkaan, mikä on käytännössä mahdotonta, kun viholliset juoksevat naapurikylästä ihotuntumalle nopeammin kuin pelaaja ehtii kääntyä niitä kohti. Niinpä ainoa tapa pysyä hengissä on juosta pää kolmantena jalkana ympäriinsä ja esimerkiksi kaikilla tuliaseilla vain räiskiä lonkalta usein suoraan kohti kameraa siinä toivossa, että osuu sivullisten ohella myös kohteisiinsa.
Pelata voi kahdessa eri pelitilassa, joista kuitenkin vain toista kannattaa käytännössä edes yrittää. Pelin tarinatila kun on yksi surkeimmista ikinä kohtaamistani pelikokemuksista. Kehitystiimin kaikki huomio on selvästi mennyt siihen nopeatempoiseen “koita pysyä hengissä ja tehdä mahdollisimman paljon vahinkoa parissa minuutissa”-tilaan, joten kun peliin on tarvittu tarinatila, se on pultattu sen toisen pelitilan päälle. Pelaaminen on prikulleen samanlaista, mutta nyt maailmaan on lätkäisty tehtävänantaja, joka kuljettaa tarinaa parilla tekstilauseella ja sitten käskee pelaajaa joko murhaamaan jotain kallisarvoista esinettä kuskaavan kuriirin, tai saattamaan sitä käyttävän hakkerin oikeaan paikkaan.
Koko pelitilaa ei ole selvästi testattu juuri yhtään, koska esimerkiksi ne murhattavat kuriirit juoksevat miltei yhtä nopeasti kuin pelaaja, ja ilmestyvät pelimaailmaan niin lähellä kohteitaan, että jos ei juokse sata lasissa suoraan niiden kimppuun, tehtävää on edes teoriassa mahdoton läpäistä. Ja tietenkään niitä kohti ei voi juosta sata lasissa, koska väliin on heitetty bussilastillinen vihaisia poliiseja, jotka haluavat tappaa pelaajan. Muistan, että aikanaan kestin tätä tarinatilaa ehkä noin puoli tuntia, tällä kertaa en senkään vertaa, koska mitta tuli täyteen jo vartissa. Aivan kamalaa roskaa.
Mutta entä se nopeatempoisempi kaaos-tila? No se onkin sitten vähän hauskempi kokemus, vaikka ei sitäkään voi huikeaksi kehua. Idea mellakoinnin muuttamisesta nopeatempoiseksi pistejahdiksi on hyvä, ja tiimi on yrittänyt saada menoon vähän haastetta ja tavoitteita lisäämällä siihen vain hetken aikaa kestäviä bonustavoitteita. Seuraavan minuutin ajan ikkunoiden rikkominen antaa viisinkertaisen määrän pisteitä! Nyt poliisien tappaminen on tavallista kannattavampaa! Varo, nyt paikalle hyökkää vihainen jengi, joka haluaa pistää kaiken paskaksi itsekkäistä syistä, toisin kuin me!
Yleisen pelikokemuksen kankeuden ohella kaaoksen aiheuttaminen kärsii myös siitä, että tätäkään tilaa ei ole selvästi testattu ihan hirveästi. Miksi vaikka ostarikentässä peli voi heittää eteen haasteen autojen tuhoamisesta, kun koko kentästä ei tunnu löytyvän yhtään autoa? Miksi puolet pelin aseista tuntuu selvästi olevan suunniteltu jotain muuta peliä varten? Kranaatinheittimen kranaatit eivät esimerkiksi räjähdä kontaktista, vaan ajastimella, joten niiden käyttäminen on valon nopeudella liikkuvassa pelissä täysin mahdotonta. Ammutaan vain suunnilleen oikeaan suuntaan ja sitten toivotaan parasta. Ei kovin hauskaa.
State of Emergencyn suurin ongelma on, että se tehtiin noin 15 vuotta liian aikaisin. PlayStation 2 -aikaan mitään ladattavia pelejä ei oltu konsolimaailmassa edes keksitty, joten ainoa vaihtoehto oli julkaista ne fyysisinä teoksina. Tämä tietenkin tuo mukanaan kustannuksia, joten pelillekin on sitten pakko pistää vähän enemmän hintaa. Ja kun pelillä kerran on enemmän hintaa, ihmiset myös odottavat enemmän sisältöä, joten kehitystiimin rajallista aikaa pitää sitten upottaa karmean tarinatilan tuunaamiseen, ja niin edelleen.
Tehokkaammalle konsolille kehitettynä vaikka 19 euron hintaisena digipelinä State of Emergency olisi voinut toimia paljon paremmin. Tiimi olisi voinut vain keskittyä tekemään siitä nopeatempoisesta kaaoksen aiheuttamisesta hauskempaa heittämällä mukaan enemmän sisältöä ja uudelleenpeluuarvoa, jolloin tuloksena olisi todennäköisesti ollut kaikin puolin toimivampi pelikokemus.
Lue myös: ”Tehdään peli, jossa salamurhataan Yhdysvaltojen presidentti, mitä voisi mennä pieleen?”
Lue myös: Terminator: Rampage sai minut kirjaimellisesti melkein oksentamaan
Lue myös: Voiko virallinen X-Files-peli olla muuta kuin roskaa?
Onkin suorastaan pieni ihme, että kukaan ei ole sittemmin tarttunut täkyyn ja tehnyt omaa mellakointipeliään moisella reseptillä. Sitä odotellessa!