1990-luku oli villiä aikaa monestakin syystä, mutta tällä kertaa puhumme taas vaihteeksi CD-levyistä ja niiden vaikutuksesta pelialaan. Ennen CD-ROM-levyjen yleistymistä pelit julkaistiin joko disketeillä tai moduuleilla (ja vielä muinaisempina aikoina myös äänikaseteilla. Kysykää isovanhemmiltanne, mitä ne olivat) joiden tallennuskapasiteetti oli niin pieni, että yksittäiset modernit nettisivut eivät edes mahtuisi niille. Toki peli saatettiin jakaa useammalle disketille, mutta koska ne olivat fyysisiä esineitä, jokainen ylimääräinen disketti toi mukanaan lisää kustannuksia, säätöä ja ongelmia.
Kun CD-levyt sitten tarjosivat kertalaakista noin 486 kertaa enemmän tallennustilaa, tämä uusi ja uljas digitaalinen avaruus sekoitti useiden pelinkehittäjien päät kunnolla. Monet kuvittelivat, että uusi teknologia avaisi oven interaktiivisille elokuville, jotka yhdistäisivät pelien ja elokuvien parhaat puolet uudeksi ja uskomattoman suosituksi taiteen muodoksi. Kovinkaan moni näistä tyypeistä ei pysähtynyt pohtimaan, ovatko nämä parhaat puolet oikeasti yhdistettävissä ja tulokset näkyivät myöhemmin taululla.
Harva kehittäjä sekosi yhtä totaalisesti kuin japanilainen Kenji Eto, mutta miehen kunniaksi on todettava, että hän taisi jo ennen CD-levyjä olla aika persoonallinen tapaus. Eto ehti ennen kuolemaansa tehtailla aikamoisen pinon pelejä, mutta niiden lisäksi kunnostautui myös muusikkona ja yleisenä taiteilijana, ilmeisesti jopa aika hyvin tuloksin. Kauhupeliputkemme toisessa osassa tutustumme hänen tunnetuimpaan peliinsä, jossa riittää muistettavaa. Tämä peli oli tietenkin D.
Mainitsinkin jo, että D oli Enon ja hänen Warp-studionsa ensimmäinen merkittävä peli. Eno osasi selvästi asettaa odotuksensa kohdalleen, sillä hän julisti ennakkoon, että jos D ei olisi suuri hitti, se olisi myös hänen viimeinen pelinsä.
Pelin taustatarinassa sankarittaremme isä on yllättäen ryhtynyt massamurhaajaksi ja linnoittautunut sekä uhriensa, että panttivankiensa kanssa amerikkalaiseen sairaalaan. Laura lähetetään paikalle suostuttelemaan isäänsä antautumaan, mutta kun hän astuu sisään sairaalan ovista, se muuttuu yllättäen keskiaikaiseksi linnaksi. Mikä ajoi ennen niin rauhallisen isän väkivaltaan? Miksi sairaala muuttui yllättäen linnaksi? Näitä ja monia muita kysymyksiä ratkotaan seuraavien parin tunnin aikana.
Kuten niin moni muukin 90-luvun interaktiivinen elokuva, D on pelinä aika karu tapaus. Kuin The 7th Guest mutta vähemmällä sisällöllä. Koko peli on esirenderöity aikanaan tehokkailla Amiga 4000 -tietokoneilla, joten pelaaja ei tietenkään saa liikkua vapaasti pelin maailmassa, vaan ennalta määriteltyjen paikkojen välillä. Näissä paikoissa ei myöskään ole usein mitään järkeä, joten niinkin yksinkertainen asia kuin “mene huoneen nurkassa olevan pöydän luokse” on yleensä haastava operaatio, koska pelaajan pitäisi ensin arvata, mistä huoneen useista kiintopisteistä voi liikkua pöydän luokse. Liikkuminen pisteiden välillä on hidasta ja kankeaa, joten koko peli tuntuu puuduttavalta kokemukselta.
Se itse pelillinen sisältö on sitten puzzlejen ratkomista. Nämä ovat joko täysin triviaaleja (“löysit pöydältä avaimen, vieressä oleva ovi on lukossa”) tai niin sekavia ja tahallaan hämmentäviä, että niiden ratkominen on täysin tuuripeliä. Pelaajan ainoana apuna on taikapeili, joka antaa hänelle vihjeitä, mutta vain muutaman kerran ennen hajoamistaan. Nämä vihjeet ovat myös usein niin hämmentäviä, että niistä ei ole mitään apua. Mistäköhän tämän oven avaamiseen tarvittava esine löytyy? Kokeilenpa peiliä! Ahaa, se näytti puolen sekunnin kuvan jostain ihmeen laatikosta, jollaista en ole edes nähnyt. Enkä tule hetkeen näkemäänkään, koska kyseinen laatikko on usean muun puzzlen takana ja kun sen lopulta löytää, sen ratkaisu on täysin triviaali. Mitä tästäkin vihjeestä siis hyötyi?
Todellisena kuningasideana koko peli täytyy läpäistä yhdellä istumalla ilman mahdollisuutta tallentaa tai edes pysäyttää peliä. Aikaa on kaksi tuntia, minkä jälkeen edessä on huono loppu, joten D:n pelaaminen aikanaan on varmasti ollut melkoisen turhauttavaa puuhaa, jossa niitä samoja kohtauksia on tahkottu läpi kerran toisensa jälkeen, jotta sitten pääsee lopulta yrittämään uusia puzzleja.
Pelin yleistä sekavuutta ja kehnoa tarinaa selittää pitkälti se, että niillä ei ole hirveästi tekemistä keskenään. Miksi sairaala muuttui linnaksi? No tietenkin siitä syystä, että D oli alkujaan Dracula-peli, mutta Eno päätti projektin loppuhetkillä, että Dracula oli jo nähty juttu ja kirjoitti tarinan kokonaan uusiksi. Ja koska peli oli puhtaasti esirenderöityä videota, jonka renderöinti kesti kirjaimellisesti viikkoja tai kuukausia, kehitystiimi ei voinut tehdä muuta kuin lisätä väliin tarinadumppeja, joissa pelaajan isän kummitus selittää tälle pelin tarinaa.
Enon legendaariset oivallukset eivät suinkaan loppuneet tähän. Hän halusi peliin niin raflaavaa ja veristä sisältöä, että pelijulkaisijat eivät olisi ikinä hyväksyneet sitä myyntiin. Vastaus oli jälleen simppeli: hän toimitti julkaisijoille siistityn version pelistä, jossa ei ollut kannibalismia tai muutakaan arveluttavaa sisältöä. Nämä sitten hyväksyivät pelin myyntiin, minkä jälkeen Eno tarkoituksella viivästytti lopullisen version toimitusta yli viimeisten deadlinejen, minkä jälkeen hänen täytyi itse lentää Yhdysvaltoihin toimittamaan pelin master-levyt tehtaalle toistettaviksi. Matkalla hän vaihtoi siistityn version levyihin, joissa tarina oli täynnä kannibalismia ja verta, mutta kun julkaisijat tajusivat tapahtuneen, D oli jo kaupoissa. Huikeaa.
Tästä seurannut paskamyrsky olisi todennäköisesti ollut tujumpi, ellei D olisi ollut valtava hitti. Sen 3DO- ja Saturn-versiot myivät erinomaisen hyvin, joten myös Sony tilasi siitä oman versionsa. Ennakkotilaukset ylittivät nopeasti 100 000 kappaleen rajapyykin, mutta Sony halusi jostain syystä painaa pelistä vain 40 000 kopiota. Tämäkin arvio oli lopulta turhan optimistinen, sillä D:n PlayStation-versiota painettiin vain 28 000 kappaletta, joten useimmille faneille jäi käteen tyhjä arpa. Tämä puolestaan suututti Enoa niin paljon, että hän päätti, ettei hänen tulevia pelejään nähtäisi lainkaan Sonyn konsoleilla. Ja mikä olisikaan ollut parempi paikka ilmoittaa tätä maailmalle, kuin Sonyn lehdistötilaisuus? Jälleen, huikeaa.
Eno kuulostaa kaikkien tarinoiden perusteella todella persoonalliselta tyypiltä, joka halusi, että hänen pelinsä ja muukin taiteensa oli hänen näköistään työtä. Tätä ei voi kuin ihailla. Vaikka tällaiset tyypit eivät aina olekaan helpoimpia työkavereita, he tuottavat usein teoksia, jotka tavalla tai toisella ovat noteeraamisen arvoisia vielä vuosien päästä.
D:n suosion innostamana Eno päätti, että pelissä nähty Laura oli maailman ensimmäinen digitaalinen näyttelijä, eikä vain pelihahmo. Tämän päätöksen myötä Laura nähtiin myös muiden Warp-studion CD-pelien pääosassa, vaikka niiden tarinat eivät liittyneet D:hen mitenkään. Täältä 30 vuoden päästä on vaikea enää arvuutella, mikä tällaisen päätöksen takana oli, koska minun perspektiivistäni Laura vaikuttaa hyvinkin geneeriseltä pelihahmolta. Ehkä tämä oli vain yritys nostattaa lisää hypeä firman tulevien pelien myyntilukuja silmälläpitäen, tai ehkä Eno vain todellakin uskoi, että interaktiiviset elokuvat olivat tulevaisuuden suuri juttu ja halusi hypätä täysillä kyytiin jo lähtöasemalla. Mene ja tiedä!
Oli miten oli, vaikka D ei olekaan varsinaisesti hyvä peli, se on kylläkin sangen kiinnostava tapaus ja kokemus. Peli on nykyään aika harvinainen ja kallis, mutta ainakin PC-pelurit voivat emulaattoreiden ohella pelata sitä laillisen uudelleenjulkaisun kautta. Eihän tästä nyt ehkä niitä alkuperäisistä versioista pyydettyjä hintoja maksaisi, mutta lokakuun kauhupeliputkessa iltansa voi viettää paljon huonomminkin kuin D:n parissa.
Miikka Lehtonen