Turha sitä on kierrellä: tämä halloween-kauhupelimaratoni ei ole mennyt aivan putkeen. Tarkoituksena oli nostaa esiin vähemmälle huomiolle jääneitä kauhuklassikoita, mutta aiemmat kolme peliä osoittautuivat kaikki kehnoiksi tai keskinkertaisiksi teoksiksi. Niinpä varsinaisella halloween-viikolla on aika tarttua raskaisiin aseisiin ja nettihuhujen kuuntelemisen sijaan palata pelaamaan peliä, josta pidin aikanaan suuresti, mutta joka on syystä tai toisesta jäänyt kuitenkin vaille ansaitsemaansa huomiota.
Tämä taktiikka ei voi mitenkään mennä pieleen!
Kauhuputken viimeinen peli on vuonna 1993 julkaistu Veil of Darkness, joka tarjoilee hyvin klassista goottilaiskauhua, sekä pelattavuutta, jossa yhdistellään elementtejä rooli- ja seikkailupeleistä. Koska nämä ovat kaikki elementtejä, joista pidän kovasti, Veil of Darkness kuului 486-aikakaudella suosikkipelieni listalle ja pelasin sen läpi muutamaankin kertaan.
Ensifiilikset olivat nytkin todella positiiviset. Veil of Darkness kuuluu siihen pelisukupolveen, jossa kehittäjät olivat oppineet repimään kaiken mahdollisen irti VGA-näytöohjaimista. Älyttömän komeassa ja elokuvamaisessa introssa pelaaja, nimetön rahtikoneen pilotti, joutuu yllättäviin vaikeuksiin jossain Romanian yllä. Kuin tyhjästä noussut ukkosmyrsky pistää lentokoneen kaikki instrumentit sekaisin, ja koneen moottoreihin lentävä lepakkoparvi viimeistelee operaation, pakottaen koneen alas syrjäiseen ja unohdettuun laaksoon.
Paikallinen aatelisherra pelastaa pilotin koneen jäännöksistä ja kertoo tälle, että laakson muiden asukkaiden tavoin myös hän on nyt jumissa täällä. Laakso on vampyyrikreivin vallan alla, eikä kukaan pysty lähtemään paikalta, ennen kuin joku pistää lopun vampyyrin perseilylle. Viisi veikkausta siitä, kuka tämä “joku” on?
Komean grafiikan tavoin olin unohtanut myös, miten avoin peli Veil of Darkness on. Aatelisherran tarjoileman infodumpin jälkeen pelaaja voi tehdä suunnilleen, mitä haluaa. Merkittävimpänä ohjenuorana toimii muinainen ennustus, jossa listataan luvatun pelastajan suorittamia ihmetekoja, jotka pelaajan sitten pitäisi tietenkin tehdä. Mitään suurempaa opastusta ei ole tarjolla, vaan pelaajan täytyy itse keksiä, mitä vaikka “hän tulee pelastamaan sielun, joka tuli kirotuksi uteliaisuutensa johdosta” käytännössä tarkoittaa.
Edessä on siis runsaasti etsiväntyötä, kun pelaaja kulkee puhumassa kylää ja sitä ympäröivää maaseutua asuttaville tyypeille ja yrittää onkia näiltä vihjeitä. Ultima-pelisarjan tavoin pelaajan puolisko keskustelusta hoidetaan kirjoittamalla tai klikkailemalla avainsanoja. Osan näistä peli nostaa itse esiin vastapuolen repliikeistä, mutta monet puzzlet on rakennettu sen ympärille, että pelaajan täytyy keksiä jotenkin oikea avainsana ja sitten esittää se oikealle tyypille.
Sokkona ei toki tarvitse säheltää, sillä peli kyllä jakelee keskusteluissa hyvin vihjeitä. Paikallisen baarimikon hehkuttama kultainen malja toki tuntuu heti tärkeältä jutulta, joten kun syrjäisen luostarin hullu munkki myöhemmin mainitsee, että luostarin arvokas kalkki on kadonnut vuosia sitten mystisesti, on helppo tehdä johtopäätöksiä. Ainakin jos muistaa tehdä pelatessaan muistiinpanoja, sillä peli ei sitä todellakaan tee pelaajan puolesta.
Muuten se seikkailupuoli onkin sitten hyvin rajoittunut ja eriskummallinen. Pelaaja voi ainoastaan poimia mukaansa maailmasta löytyviä esineitä, mutta esimerkiksi suljettuja laatikoita ei voi availa, eikä maailmaa voi edes tarkastella sen lähemmin. Jos jokin puzzle vaatii vaikka esineiden käyttämistä toisiinsa, se tapahtuu poimimalla ne mukaansa ja sitten raahaamalla ne pelihahmon käsiin inventaarionäkymässä. Jos esineitä voi käyttää keskenään, yleensä vaikka hyökkäyksille varattu nappi vaihtuukin “sytytä lamppu tulitikulla”-muotoon. Todella hämärää ja kankeaa.
Mutta entä sitten se toinen puolisko? Se roolipeli? No, “roolipeli” on ehkä hieman turhan reteä termi, sillä se tuo mukanaan odotuksia kokemustasoista ja ominaisuuksista. Sellaisia pelissä ei varsinaisesti ole, mutta taistelua kylläkin. Ja voin ilokseni sanoa, että se on vähintään mukavan erilaista ja persoonallista menoa.
Paperilla meno on aika puisevaa, sillä pelaaja vain laittaa hahmonsa kätösiin jonkun aseen ja sitten rämpyttää “käytä kättä”-nappia, toivoen että nopat ovat suotuisat ja iskut osuvat. Mutta pinnan alla piilee yllättävän paljon syvyyttä. Veil of Darknessin suuri jippo on se, että se ottaa klassiset kauhutarinat tosissaan. Niinpä esimerkiksi vastaan tulevaa ihmissutta voi haavoittaa vain, jos onnistuu löytämään jostain hopeisen aseen ja esimerkiksi luurankoja ei kannata yrittää törkkiä farmilta löytämällään talikolla, vaan jostain pitäisi löytää murskaava lyömäase.
Näin muodostuu uniikki ja omalla tavallaan kiehtova kokonaisuus, jossa se roolipelipuoli on onnistuttu kutomaan osaksi seikkailupeliä, mutta ei niin, että “taistelut” olisivat vain puzzleja, joissa ihmissusi kellistyy kun klikkaa sitä hopeisella aseella.
Tämä uniikki pelattavuus yhdistettynä siihen jo mainittuun komeaan ulkoasuun ja äärimmäisen klassiseen kauhuleffameininkiin ovatkin onkin lopulta aika kiehtova kokonaisuus. Vaikka olinkin vuosien varrella unohtanut, miten rajoittunutta se seikkailupelaaminen lopulta oli, Veil of Darkness toimii yhä varsin hyvin. Onkin harmi, että kyseessä on myös toisella tavalla uniikki teos, sillä pelin kehittänyt Event Horizon Software ei koskaan jatkokehitellyt sen ideoita. Firma kyllä tehtaili vuosien varrella runsaasti muitakin pelejä, mutta ne olivat kaikki tyyliltään paljon perinteisempiä ensimmäisen persoonan roolipelejä, jotka eivät päässeet laadultaan lähellekään Dungeon Masteria tai Eye of the Beholderia, eli genren 90-luvun suuria klassikkonimiä.
Ehkä tässä olisi jollekin uusretron kehittäjälle kultainen tilaisuus? Mitä jos joku lähtisi tekemään uutta kauniilla 2D-pikseligrafiikalla toteutettua rooli- ja seikkailupelin yhdistelmää kunnon kauhumenolla? Voin luvata, että pelille löytyisi ainakin yksi pelaaja!