Kehittäjä: Capcom
Julkaisija: Capcom / Nintendo
Alustat: NES, Gameboy
Julkaisupäivä: Japani 26.1.1990, Amerikka 9/1989, Eurooppa 14.12.1990
Kaikki 1980- ja 1990-luvulla Aku Ankoista pitäneet muistanevat Ankronikka-sarjan. Roope-sedän, Tupun, Hupun ja Lupun, Heimo Huiman ja Tepan tähdittämä Ankka-sarja oli tuolloin niin kova juttu, että sarjasta julkaistiin NESille videopeli, DuckTales, joka on edelleen yksi alustan muistettavimpia pelejä.
DuckTalesissa ohjattiin Roope Ankkaa, jonka tehtävänä oli haalia iso määrä rikkauksia haltuunsa, niinkuin maailman rikkain ankka niitä enempää tarvitsisi. Niinpä silinterihattuinen Ankka seikkailee ympäri maailmaa keräämässä erinäköisiä rikkauksia. Muutaman kentän mittainen DuckTales ei ollut suoranaisesti kaikkein pisin peli, mutta koska tallennusmahdollisuutta ei ollut, vaati pelin läpäisy useita yrityksiä, kymmeniä tunteja ja paljon hermoja pelaajaltaan.
Salaisuuksia
Roopen kerätessä rikkauksia, matkan varrella tavattiin useita tuttuja. Karhukoplan jäsenet koettivat pistää Roopelle kapuloita rattaisiin. Tupu, Hupu ja Lupu sen sijaan antoivat isosedällään vinkkejä, kuten myös Tepakin. Heimo Huimalta sai taas lentokyytiä kentän kiperimmissä kohdissa. DuckTales sisälsi kymmenittäin salareittejä ja yllätyksiä, joiden esiin kaivaminen oli tuolloin lähinnä pelaajan oman etsimisen vastuulla. Koska internettiä ei ollut, ei näitä reittejä voinut etsiä Gamefaqsin tai Youtuben avulla. Pelaajat vaihtoivat keskenään vinkkejä ja käyttivät tunneittain aikaa salareittien etsimiseen, huijata ei juurikaan voinut. Tämä on yksi syy siihen, miksi vanhat pelit tuottivat enemmän mielihyvää. Niiden eteen joutui paneutumaan enemmän, sillä ajat olivat ankeampia.
Roope ei Marion tapaan pystynyt kukistamaan vihollisiaan suoraan päälle loikkaamalla, vaan jalkojen alle tarvittiin Ankka-hahmon kuuluisa kävelykeppi. Kävelykepin varaan loikkaaminen sai Roopen ponkaisemaan korkeammalle, joka oli erinomainen elementti. Keppihyppyä ei käytetty vain vihollisten nuijimiseen, vaan sillä pystyi myös suoriutumaan nopeammin monista paikoista, tavoittamaan katonrajassa roikkuvat liaanit sekä hyppimään vaikkapa piikkien päällä. Peliin rakennettiinkin kymmenittäin salareittejä, joiden löytäminen edellytti kepin käyttöä.
Keppiä pystyi myös käyttämään lyömäaseena. Tämä kikka oli käyttökelpoinen ahtaammissa käytävissä, joissa hyppiminen ei onnistunut. Matkan varrelta löytyviä kiviä ja aarrearkkuja pystyi myös lyömään golf-tyyliin vihollisten päälle, joka oli kokonaan oma taiteenlajinsa.
Timantteja ja rubiineja
Kentän loppuun päästyään Roope kohtasi loppupomon, jonka kukistamalla kunkin maan rikkaudet sai haltuunsa. Pomoja löytyi laidasta laitaan, mutta kokeneille ohjaimen käsittelijöille niistä ei vastusta juurikaan löytynyt. Tosin pitkähkön kentässä samoilun ja tutkiskelun jälkeen tuntui vain oikeudelta ja kohtuudelta, ettei loppupomoon tarvinnut uhrata tuntikausia, vaan lyhyehkö kamppailu riitti. Ja kyllä pelaaminen näihin taistoihin välillä tyssäsikin, vaikkei DuckTales pomojen saralta mitään järisyttävän vaikeaa tarjoillutkaan.
Vaikka DuckTalesissa ei ollut kuin muutama kenttä, jokainen näistä oli täyttä kultaa salareitteineen ja aarteineen. Yksi lempikentistäni oli Transylvania, josta löytyi muumioita, kummituksia ja muuta kauhuroinaa. Taikapeilien avulla pystyi teleporttailemaan paikasta toiseen, ja löysipä tarpeeksi eri juttuja kokeileva pelaaja sieltä myös valeseiniä. Kentän päätteeksi kohdattiin Milla Magia. Ruudulla ympäriinsä lentelevä noita laskeutui välillä maahan heittelemään salamoita Roopen päälle, jolloin oli aika hyökätä. 2D-pelien tapaan Millan pieksäminen vaati oikeaa ajoitusta ja strategiaa, jonka mukaisesti pelaamalla eteenpäin pääsi aika helpolla, mutta erityisesti ensikertailaisia vietiin kuin pässiä narussa.
Transylvanian jälkeen vuorossa oli African Mines. Heti kentän alussa kuitenkin pelaaja pakotettiin takaisin Transylvaniaan hakemaan avainta. Jos et tiennyt missä avain oli, onnea etsinnälle. Koko kentän haravoiminen vaati pitkän tovin ja hermoja raastoi, kun lopulta tajusi, että avaimen luokse pääsee heti kentän alussa löytyvän peilin avulla.
Myöhemmin pelissä käytiin muun muassa Himalayalla lyömässä lumimies. Kentän erikoisuutena olivat jäiset ja liukkaat pinnat, joilla loikkiminen oli haaste jo sinänsä, sekä upottavat hanget, jotka estivät kepin käytön.
Viimeisenä Roope matkaa kuuhun, jonka musiikki on yksi tuon aikakauden hienoimpia pelisävellyksiä. Kentässä seikkailtiin lyhyt tovi kuun pinnalla, josta sitten siirryttiin sokkeloiselle avaruusasemalle. The Moonin läpäiseminen vaati pelaajalta jo reippaasti muita kenttiä enemmän edestakaisin säntäilyä, varsinkin, jos ei vielä englanti tai lukutaito ollut lapasessa.
Jos ei Moonin musiikkia ole kuullut, kannattaa suunnata Youtubeen kuuntelemaan se. Kyseessä on yksi kaikkien aikojen parhaita pelisävellyksiä.
Vauhtimesta hurjin
DuckTales oli yksi NESin parhaita pelejä ja oman aikakautensa muistettavimpia lisenssipelejä. Ankka-universumiin viitattiin tarpeeksi usein, jotta peli tuntuisi tutulta ja Ankronikkamaiselta, mutta tämän ei kuitenkaan annettu rajoittaa luomisen vapautta. DuckTales olisi ollut erinomainen 2d-seikkailu, vaikkei siinä olisi Ankka-hahmoja ollutkaan. Se, että siinä kuitenkin ohjattiin Roopea, antoi sille extra-mausteen, joka myös auttoi useampia pelaajia tutustumaan peliin.
DuckTales ei nykypäivänäkään tunnu esihistorialliselta peliltä. Kunhan tottuu 90-luvun alun kontrolleihin ja grafiikkaan, pelin pelaaminen on edelleen mielekästä. Lukuisat salareitit, erinomaiset musiikit ja koukuttava pelattavuus ovat sellainen kolmikko, joka pitää otteessaan. Peliä ei ole saatavilla esimerkiksi Virtual Consolessa, mutta toivon mukaan Disney, Capcom ja Nintendo saavat joskus pelin sinne ladattavaksi. Tällöin minä ainakin tulen vielä kerran asettumaan Roope-sedan nilkkaimiin, ja etsimään aarteet maailman jokaisesta kolkasta vielä kerran.