Pelaaja sai Call of Duty: Black Opsin käsiinsä juuri päivän vaihduttua tiistain puolelle. Pelasimme läpi yksinpelikampanjan, jonka arvostelun voit lukea alta. Joulukuun Pelaaja-lehdestä löytyy laajempi arvio, jossa arvostellaan kampanjan lisäksi myös moninpeli.
Call of Duty: Black Ops – Yksinpelikampanjan arvostelu
Call of Duty: Black Ops on Treyarchille näytön paikka. Tähän asti sarjan parhaat osat ovat olleet Infinity Wardin käsialaa, Treyarchin ollessa selkeä kakkostiimi.
Tiimin edellinen peli Call of Duty: World at War oli minulle puhtaasti moninpeli. Yksinpelin väänsin hampaat irvessä läpi avatakseni Nazi Zombies -pelimuodon, muutoin olisi jäänyt kesken. Odotukset eivät siis olleet järin korkealla yksinpelin suhteen tälläkään kertaan, mutta Treyarch kuitenkin näyttää kaapin paikan. Black Ops osoittaa tiimin olevan valmis ottamaan päävastuun Call of Duty -sarjasta.
Palaset kohdilleen
Kampanja alkaa pelaajan herätessä sidottuna penkkiin. Pelaajan ohjastama hahmo, Mason, on unohtanut ison siivun omasta menneisyydestään, mutta kuulusteleva ääni haluaa vastauksia kysymyksiin. Tästä alkaa Black Opsin tarina.
Juoni on tuttua Call of Dutya, vaikka lähestymistapa onkin hieman erilainen aikaisempiin osiin verrattuna. Pelaaja pelaa Masonin muistelmia, jotka selvittävät alkuasetelmia palanen kerrallaan. Maisemat vaihtuvat tiuhaan tahtiin pelaajan pidellessä hatustaan kiinni pysyäkseen juonenkäänteiden mukana.
Tuttua vanhaa
Kovinkaan radikaaleja ratkaisuja ei Black Opsin pelattavuus tarjoile. Koko ajan eteenpäin rullaava toiminta on paikoin jopa turhankin hengästyttävää. Aiempien Call of Dutyjen tapaan suojassa ei kykitä pitkiä aikoja, vaan koko ajan mennään eteenpäin. Black Ops on hollywoodmainen burgeriräiskintä, jossa pelaajan tehtävänä on istua tiukasti junan kyydissä ja seurata mihin raiteet vievät.
Loputtomasti uusiutuvia vihollisia ei tarvitse sietää kovinkaan monessa kentässä, vaan vihut loppuvat kun jaksaa vain tulittaa. Pari kohtausta kuitenkin löytyy, jossa kuoleva vihollinen korvataan uudella heti luotien osuttua.
Koko pelin ajan pelaajaa viedään kuin pässiä narussa. Ruudulla näkyy suunta johon edetä ja pelaajan tehtävänä on vain juosta eteenpäin. Pelikokemus liikkuu pysähtymättä. Parit äkkikuolemat kiristävät hermoja, sillä yleensä edelliseen tarkistuspisteeseen on tuskallisen pitkä matka. Turha toisto nakertaa ikävästi vuoristoradan hurjimpia mutkia.
Erilaisia aseita on käytössä Porvoon mitalla. Punapisteet, ACOG-kiikarit, rautatähtäimet ja muut tutut CoD-elementit tulevat kyllä tutuiksi myös Black Opsissa. Lähitaisteluaseena käytetään puukkoa, joskin myös kirveellä pääsee lyömään pelin loppupuolella tapahtuvassa hiippailutehtävässä. Vaihtelua räiskimiseen tuovat ajoneuvotehtävät, joissa pelaaja pääsee ohjastamaan muun muassa helikopteria, sotalaivaa ja vanhaa moottoripyörän rämää.
Nopeasti läpäisty
Pelin mieleenpainuvimmat kohtaukset ovat pakeneminen venäläisestä kuolonleiristä Vorkutasta, sekä GamesComissakin nähty Victor Charlie, jossa pelaaja rämpii Vietnamin viidakoissa ja hoitaa sotilaat vaivihkaa pelkkää puukkoa käyttäen.
Black Ops sisältää useita tyydyttäviä räiskintäkohtauksia, mutta mikä tärkeintä, hupi on tajuttu pitää sopivan lyhyenä. Lopputekstien iskeytyessä ruudulle sitä väkisinkin miettii, ettei tätä paljoa kauempaa olisi jaksanutkaan. Vuoristorata-ajelu voi kestää vain tietyn aikaa. Black Ops on kuitenkin selvästi pidempi kuin tiimin edellinen peli, World at War.
Treyarch on tehnyt vakuuttavaa työtä. Black Opsin kampanja on hyvää viihdettä. Älynystyröitä ei edes yritetä rasittaa, vaan pelaajan tehtävänä on ottaa mukava asento ja räiskiä tiensä läpi monipuolisten maisemien. Kaikkiin moinen meno ei iske, mutta tämänkaltaisesta toiminnasta pitäviä Black Ops puree ja lujaa. Se on juuri sitä, mitä pelisarjalta odottaa saattaa.
Pelaajalehti.comin arvio käsittelee vain Black Opsin yksinpeliä. Moninpelistä kerromme mietteitä joulukuun lehdessä.
8/10